VIII.

Vähän ennen auringon laskua sattui Aaro menemään kaupungin ja merenlahden väliselle vuorelle.

Miten uhkealta sinne näytti ulappa! Vettä, vettä vaan niin kauvaksi kuin silmä kantoi ja tuolla täällä joku pulleapurjeinen pursi, ja höyryvenheitäkin parinen tuhkamassa. Ja tuolla kauvempana näytti meri viettävän näkymätöntä syvyyttä kohden ja kaareva taivaan ranta vaipui syvyyteen.

Sieltä syvyydestä alkoi vastamäkeä myöten nousta suuri summaton laiva. Ensin pilkoitti vain mastoja vedestä, mutta vihdoin kohosi kokonaan näkyville loistava hirviö. Mahtavalla vauhdilla se tuli osottaen kokkaansa salmeen, saaren ja kallion välillä. Voimakkaina aaltoina vyöryi merenlahden pinta salmen molemmille rantamille.

Kun pääsisi tuonne, merta kyntämään, kauvaksi tuntemattomille aloille!

Aamulla aikoi Aaro käydä pyrkimässä laivaan, ensiksikin tuohon suureen, joka tuolta tulla pauhasi, näkyen kuin kuningas muiden purjelaivojen keskeltä, jotka oksattomana hongikkona täyttivät laajalle kaupungin sataman.

Mutta nyt täytyi lähteä yösijaa etsimään. Sinne meni hän, jossa oli ennenkin saanut nukkua, erään työmiehen asunnossa, uunin juurella.

— Saatkin nyt mennä jo etsimään yösijaasi muualta, sanoi työmiehen vaimo.

Aaron täytyi tyytyä. Monesta paikasta kävi hän kysymässä, mutta kaikkialta vastattiin ynseästi:

— Ei meille sovi. Vihdoin alkoi jo ilta pimetä.

Ihmiset asettuivat nukkumaan ja sulkivat ovensa.

Kauvan vielä käveltyään pistäytyi Aaro pienestä portista pihaan. Lähinnä porttia oleva ulko-ovi oli avoinna ja siitä pistäytyi hän eteiseen. Mutta kyökin ovi oli kiini.

Hän painautui lattialle ja koetti nukkua, mutta siinä tuli niin kylmä, että täytyi taasen lähteä taipaleelle.

Pihan perällä oli pieni rakennus, näytti niin työmiesten asunnolta. Aaro koetti ovea ja se aukeni. Samoin aukeni toinenkin ovi.

Sisällä oli pimeä, mutta sieltä lemahti niin suloinen lämpimä vastaan. Parista kolmesta kohdasta kuului nukkuvain sihisevää hengitystä.

Aaro seisoi oven suussa hetkisen. Sitten rykäsi, rykäsi pari kolme kertaa, mutta sihinä ei siitä häiriytynyt. Aaro aikoi hiljakseen painautua lattialle nukkumaan, mutta samassa huomasi hän että ikkunan edessä oli pöydällä ruokia. Hiljaa hiipi hän pöydän luo, teki voileivän ja söi.

Pöydällä oli tulitikkuja. Aaro raapasi tulen ja tarkasteli huonetta. Huoneessa oli kolme sänkyä ja parissa niissä näkyi olevan nukkujat, mutta yhdessä ei. Sänkyjen päällä oli vaatteita nauloissa. Eivät olleet asukkaat aivan tavallisia työmiehiä, koska heillä oli noin hyviä vaatteita.

Mitähän jos niiden taskuissa olisi rahaa!

Hiljaa hiipi Aaro kopeloimaan ovea lähinnä olevan sängyn yllä riippuvain housujen taskuja. Siellä oli rahakukkaro ja kukkarossa rahaa. Aaro kuulosti tarkasti… säännöllisesti nukkujat hengittivät. Kopalsi silloin kukkarosta kolme viisimarkkaista ja painoi sen takaisin taskuun.

Ja sitten pois!

Sänky siinä oven poskessa oli niin viettelevän näköinen, mutta Aaron täytyi ulos pimeään yöhön. Ovenposkesta kopalsi hän vielä takin kainaloonsa ja kulki hiljaa ovesta.

Tuntui kuin takana olisi huudettu ja häntä kiini tavoiteltu. Puoliksi syrjittäin juoksi hän kadulle ja katua myöten edelleen. Täytyi nähdä taakse, ajetaanko jälestä.

Kun siellä ei näkynyt ketään, uskalsi jo kävellä. Kapeaa syrjäkatua meni Aaro aivan toiseen laitaan kaupunkia. Sieltä löysi taasen erään talon kyökin oven auki, meni sisään ja rupesi lattialle makaamaan. Kauvan sai hän levotonna valvoa, mutta vihdoin tuli uni silmiin.

— Mikä rutjake sinä olet?

Aaro oli nähnyt unta. Oli pistäytynyt Lemperin naurishalmeessa kotilahden niemessä ja käärme oli sieltä kietoutunut jalkaan. Aidan takaa kuului ääni, kuuluivat selvät sanat:

— Mikä rutjake sinä olet?

Mutta sitten hän heräsi ja huomasi missä oli. Huutaja ei ollut aidan takana, vaan seisoi kyökin lattialla ja potkasi häntä huutaessaan.

— Mitä sinä tänne olet ajautunut?

Aaro hyppäsi pystyyn.

— Tulin yöllä kaupunkiin, enkä päässyt mihinkään sisään. Pistäysin tänne, kun oli ovi auki.

— Marssi matkaasi! Ei täällä saa vetelehtää.

Aaro meni torille päin ja aikoi siellä myödä takin, ennen kuin omistaja ennättäisi kaivata.

Torilla ei vielä ollut ihmisiä. Mutta torinvarrella oli jo lihakauppa auki. Vahva mies, valkoinen esiliina edessä, hakkasi siellä raavaan raajaa paloiksi, ja joku herrahtavampi mies seisoi tiskiä vasten. Aaro pistäysi sisään.

— Ettekö osta takkia?

Aaro pyysi ensin kahdeksaa markkaa, mutta kun miehet vain tarkastelivat häntä kuin kummitusta, alensi hän heti neljään.

Mutta kun ei näyttänyt olevan toivoakaan kauppojen syntymisestä, katsoi Aaro parhaaksi lähteä pois.

— Poika, elähän mene!

Herrasmies oli puodista tullut jälkeen. Aaro koetti ajatella, että mies tahtoi ostaa takin, mutta kuitenkin heräsi outo pelko mielessä. Mies tuli luo ja Aaro aivan ehdottomasti astui takaperin muutamia askeleita miehen lähetessä. Mies tarttui takkiin.

— Mistä te saitte tämän takin?

— Mistäkö sain?

Aaro koetti näyttää ihmettelevänsä tuommoista kysymystä.

— Niin, sanoi mies varmasti.

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minä olen poliisi.

— Po…

Aaro menetti aivan kokonaan rauhallisen mielensä, vaikka hän oli jo ollut oikein hyvillään, kun voi olla niinkin levollisen näköinen.

— Mutta eihän teillä ole poliisin pukuakaan.

— Voimme me joskus pitää vähemmän huomattavaakin pukua, sanoi poliisi. Mutta sanokaahan nyt, mistä takki on kotoisin.

— Oma takkini on.

Poliisi silmäili Aaroa aivan pitkin pituuttaan ja sanoi:

— Ainakaan tuo muu pukusi ei sitä todista.

Aaro hämmästyi yhä enemmän ja hetken tapailtuaan sopersi:

— Heinässä olin ja sain palkastani.

— Mistä te olette?

Aaro keksi, ettei tämmöisessä tapauksessa ole hyvä oikeaa kotipaikkaansa sanoa. Mutta kun ei siinä niin äkkiä muutakaan kotipaikkaa itselleen muistanut, sanoi hän kotipitäjäänsä nimen.

— Vai sieltä asti! Sitten kaiketi on matkatodistus taskussa.

— Se putosi, sanoi Aaro.

— Siinä tapauksessa on paras lähteä minun mukaani.

Aarolle tuli hätä. Katkonaisia lauseita hän sopersi sekaisin ja vihdoin huomasi hädissään sanoa:

— Viekää takki, vaikka omani se on.

— Tulkaa mukaan vaan.

Aaro muisti taskussaan olevat setelit ja kaivoi ne käsiin.

— Saatte nämä, jos laskette.

Poliisi otti sekä rahat että takin, mutta samalla tarttui yhä lujemmin pojan käsivarteen.

Aarolla kun ei ollut toivoakaan vapautumisesta, heittäytyi hän aivan vastustelematta poliisin käsiin. Tehköönpä mitä tahtoo.

Poliisikonttoorissa oli toinen poliisi, jonka kanssa Aaron kuljettaja tiukkoi Aaroa tunnustamaan, mutta Aaro väitti vaan takkia omakseen.

Mutta sitten poliisikonttoorilla vahdissa oleva poliisi näytti muistavan jotakin ja sanoi huomionsa hiljaa Aaron tuojalle.

— Ehkäpä, vastasi siviilipukuinen.

Vahtipoliisi meni huoneen keskellä olevan pöydän ääreen selailemaan suurta mustakantista kirjaa. Väliin vilkasi hän Aaroon ja väliin kirjaansa, sitten nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja meni välinpitämättömän näköisenä puiselle sohvalle istumaan.

Siviilipukuinen tähtäsi tarkasti Aaron kasvoihin ja kysäsi:

— Tunnettekos erästä isäntä Kuosmasta S—n pitäjäässä?

Aaron päähän syöksähti veri, että se näytti tahtovan aivan pisaroina kasvoista tipahdella. Vaalean ja punaisen sekasotkuna väreilivät hänen kasvonsa. Lattia tuntui huojahtelevan hänen allansa eikä hän osannut muuta kuin ykistä mitään sanaa suustansa saamatta.

— Kashan vaan! Tuttupas se näyttää olevan. Ehkäpä tunnette sepänkin, joka poloinen hänen työssään ollessaan kuuluu menettäneen vaatteensa.

— Mistä te sen tiedätte?

Aarolta pääsi tuo hämmästynyt kysymys aivan tietämättään.

— Ehkäpä takki onkin sieltä kotoisin?

— Ei ole, vastasi Aaro varmasti.

— Mistäs sitten?

Aaro oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut enää kierrätellä. Hän aivan luuli, että ne tietävät kaikki hänen jälkensä ja tunnusti molemmat kysymyksessä olevat varkaudet.

Aaro pantiin putkaan viskaalin tuloa odottamaan. Ensimmäiseksi vilahti hänen silmäänsä pieni, rautaristien peittämä ikkuna ylhäällä katon rajassa. Leveällä puisella laverilla istui keski-ikäinen mies, jolla oli musta pujoparta leuvassa.

— Tästä saatte nuoren voron-oppilaan, jolla näyttämistään kokeista päättäen on taipumusta ammattiinne.

— Kiitos olkoon, sanoi pujoparta ja nauroi halveksivasti.

Poliisi sulki oven ja rautakanki kuului romahtavan paikoilleen oven eteen.

Aaro vilkasi ympärilleen puolipimeässä, kolkossa putkassa, heittäytyi sitten pitkälleen puiselle laverille ja purskahti itkuun.

Hän ei tietänyt miksi hän itki, mutta tulvanaan kyyneleet vuotivat. Muistui mieleen äiti ja vihainen isä, ja jos he olisivat olleet täällä, olisi hän tahtonut syöksyä heidän syliinsä ja itkeä oikein…

Mutta tuo ajatus johti mieleen sumean kuvan. Jos olisi ollut vähän nuoraa, eikä tuota miestä täällä, niin…

Hän pyörähti ympäri kuin tuskainen ja löi päätään laveriin.

— Ole ulvomatta, poika! sanoi huonetoveri kolealla äänellä. — Eihän tuommoista jaksa hittokaan kuunnella.

Aaro kuulosti, vaan purskahti sitten kahta valtavampaan itkuun.

Mies tarttui silloin hänen takkinsa kaulukseen ja sanoi:

— Näytäpäs poika naamaasi, minkänäköinen sinä olet. Oh, nulikkahan mikä nulikka! Kenenkä omenapuutarhassa sinä olet tallustellut, kun tänne jouduit. Tietääkö vielä äitisikin?

Aaro riuhtaseiksen irti kuin karhun kynsistä ja heittäytyi suulleen laverille. Itku pyrki aivan väkivoimalla ulos, mutta sen täytyi tyrehtyä rajuihin, nikotuksen tapaisiin huokauksiin.

— Hahhah! nauroi mies, käveli hetkisen lattialla ja puheli sitten vähän lauhkeammalla äänellä:

— Kylläpä näytät olevan ensi kertaa pappia kyydissä, koska noin tihertelet. Kävisithän täällä kerran vekselin väärennyksestä ja sen matkan seurauksena parista muusta varkaudesta, kuten minä, niin tulisit vähän miehekkäämmäksi, ettet turhia uliseisi.

Aaro kammostui tuosta puheesta niin, että itku aivan unhottui. Hän käänsi päätään vähäsen ja katsoa siristi mieheen toisella silmällään. Sillä olivat niin valkoset herrasmiehen kasvot ja herrahtavalta näytti pukukin. Tuo musta pujoparta oli vaan niin oudon näköinen. Kädet näkyivät olevan niin pienet, kapeat ja valkoset.

— Niin. Tyynny vaan pois, niin teet paljon viisaammin, jatkoi mies. Ja usko minua kun sanon, että se, joka kerran vankilan seimen sisälle astuu, ei jätä toistakaan kertaa sinne astumatta, Tämä kyllä nyt on niin siivoton paikka, ettei se, joka kerran on tottunut olemaan niinkin siivoisessa paikassa kuin oikeassa vankilassa, todellakaan tämmöisestä oikein pidä. Mutta tokko tuo sinunlaisesi mies lienee paljon paremmissa oloissa ollutkaan. Katsopas "papin poikaa" — eikö nimitys helähdä komealle, vai niitä? — mitenkä hän osaa olla tyytyväinen. Kiitä siis kauppojasi, että olet jo tämänkin verran alulla. Ja jos on jo niin paljon tekoja takanasi, että voit toivoa tällä tiellä puhtaampiin asunnoihin pääsemistä, niin kiitä vielä enemmän. — Elä minuun töllistele, en minä aijo tällä kertaa tämän etemmäksi, toivat vaan tänne yöllä, etten tänä aamuna saisi aikanaan kohmeloryyppyä. — Mihinkäs jäinkään? Niin, niin, että kun vasta joudut suojattomaksi ja syömättömäksi — syömisen puutteessa tietysti — niin astu vaan lain ojennusnuoran ylitse — tunnethan siksi lakia? — niin kyllä on taas leipää ajaksi, pitemmäksi tahi lyhemmäksi.

Aaroa yhäkin vähän kammottivat tuommoiset tuumat, mutta kuitenkin hän kuunteli tarkasti. Tunsi hän tyydytystäkin, kun tuli ajatelleeksi, etteihän hän täällä yksinään ole. Kyllä se sittenkin vihlasi niin kipeästi sydäntä, kun muisti millaisella ylönkatseella oli kotikylällä puhuttu Timo Töyreläisestä, jota oli käytetty vedellä ja leivällä siksi, että oli markkinoilla ruvennut sujuttelemaan tiukuja turkkinsa hihaan. Mutta eihän hän nyt toki ollut kotikylässä! Täällä ei kukaan häntä tunne, eikä osaisi halveksia. Tuli siinä ajatelleeksi sitäkin, etteihän täällä oikeastaan niin huono olo ollut. Paremmilla patjoilla ei hän ollut koko kesänä nukkunut, ja antavat ne kaiketi ruokaakin.

— Onko siellä linnassa parempaa kuin täällä? tuli Aaro kysäisseeksi.

— Ojaa, kyllä siellä sinunlaisesi toimeen tulee. Semmoinen komea talo jo päällepäinkin, että nosta vaan pääsi pystyyn, jos sinne pääset. Kun nuo "yhteiskunnan onnelliset" keräävät kaikki omaisuuden omiin käsiinsä ja sitten komeasti elävät, laittavat he meikäläisiä varten vahvat talot, jos rupeamme tasajakoa tekemään. Siten saavat he olla rauhassa ja me saamme kiittää kauppojamme, kun saamme muhkean asunnon. — Elä yhtään töllistele siinä! Sinullaisesi mies, joka ei ole saanut haistaakaan heidän viisauksiaan, saa tietysti pitää suurimpana onnenaan vankilassa asumisen. Ja kun kerran sinne joudut, on heillä keinonsa, joilla otsasi merkitsevät, että pääset sinne takaisin. Ja sinun varsinkaan ei tarvitse ottaa omalletunnollesi, jos siellä ikäsikin viettäisit. Kun he eivät ole sinua neuvoneet hyvällä, suojelevat he itseään sinulta pakkokeinoilla.

Mies oli aivan tuohtunut puhuessaan.

Mutta silloin aukeni ovi ja Aaroa kutsuttiin viskaalin luo. Viskaali tutkittuaan passitti Aaron kuvernöörin luo ja kuvernööri lääninvankilaan.