XI.

Lukko rämähti.

Se oli maanantaina, aamupäivällä. Aaro kääntyi uteliaana katsomaan, että mitä ne tähän aikaan tulevat, sillä aamiainenkin oli jo annettu.

— Kouluun.

— Minnekä?

Aaro kuuli kyllä, mutta ei tahtonut uskoa korviaan.

— Kouluun, kuulittehan.

— Mihin kouluun?

— Tuosta.

Ja vartija viittasi pitkin pitkää käytävää, oveen, josta näkyi muutamia miehiä parhaallaan menevän sisälle.

Täälläkö on koulukin… ja hänkinkö kouluun… Aaro oli melkein kuin puusta pudonnut. Minkähänlainen koulu tuo…

Aaro meni muiden perästä. Siellä oli opettaja, nuori mies, vastassa ja niin ystävällisesti viittaili istumapaikkoja koululapsille. Aaro huomasi, että opettaja katsoi häneen kauvemmin kuin muihin, katsoi niin lämpimästi ja säälivästi. Kun kaikki koululapset asettuivat istumaan, tuli opettaja Aaron luo.

— Milloinkas se tämä nuorin mies on tänne saapunut?

— Lauvantaina.

— Mikäs teidän on nimenne?

— Aaro.

— Entäs sukunimenne?

— Mali.

Opettaja antoi Aarolle kirjan, "Oppikirjan luonnontieteessä" ja meni sitten kaikkien luokse samallaisia kirjoja jakamaan.

Aaron katse ei eronnut tuosta miehestä sen perästä kuin hän oli huoneeseen astunut. Hänen kasvoissaan oli semmoista hehkua, joka Aaron aivan lumosi ja veti väkisinkin silmät puoleensa. Ja silloin katsoessaan Aaro tunsi sydämmessään niin suloista arkuutta ja arkaa nöyryyden halua.

Kun opettaja oli jakanut kirjat, meni hän oppilaitten eteen pöydän viereen seisomaan ja puheli niin yksinkertaisella ja ystävällisellä äänellä. Ja hänen silmissään oli niin kaunista kiiltoa, kun hän puhui valistuksen arvosta, että jokainen sana herätti harrasta kasvamisen halua kuin poudan kiduttamaan nurmikkoon pudonneet sadepisarat.

Lopummalla lausui hän:

— Meillä on niin paljon kaunista ja hyvää ympärillämme, että sieltä voisimme jokaisena päivänä oppia, kun vaan saisimme silmämme niin näkeviksi, että voisimme kaiken tuon kauneuden käsittää. Ja jos me sen opimme oikein käsittämään, saamme me vastustamattoman halun pyrkimään sen perään, joka on hyvää ja kaunista. Silloin on toivoa meissä itsessämmekin asuvan kauneuden kirkastumisesta, silloin me tunnemme halua liittyä tämän kaiken kauniin hyvään Luojaan ja Hänen edessään nöyristyä. Silloin, ainoastaan silloin meillä on voimaa tulla hyväksi ja taistella pahaa vastaan.

Vielä hän puhui niin kauniisti kaikista Luojan luomista, nurmen kukkasista ja tähdistä avaruudessa, että Aaro tahtoi jokaisen sanan kätkeä muistoonsa.

Sitten ruvettiin lukemaan kirjaa, "josta luontoa ja sen suurta järjestystä opitaan tuntemaan", kuten opettaja sanoi. Hartaasti jokainen kirjaansa katsoi, koettaen seurata mukana toisten sanoja kokoon tavatessa.

Eivät ne olleet kaikkein parhaimpia lukumiehiä nuo suuret koululapset. Kankeasti ja haparoiden kävi lukeminen useimmalta ja vähänväliä täytyi panna tavaamalla. Mutta vilkaisematta oikealle tai vasemmalle oppilaat kirjaansa tähtäsivät ja aivan hiessä otsin koettivat kirjaimia tavuiksi ja tavuja sanoiksi kokoilla.

Aaro oli kaikista hartaimpia.

Kyllä siinä kirjassa olikin niin ihmeellisiä asioita, ettei Aaro ollut osannut aavistaakaan, kun oli nähnyt samannimisen kirjan Anttilan tuvan pöydällä käydessään piennä poikana kirkolla. Mitenkähän ne ovat saaneetkaan noin tarkat tiedot tähdistä, niiden etäisyyksistä ja muista niitä koskevista seikoista. Ja ettäkö maakin näyttäisi vain pieneltä tähdeltä, jos sitä mentäisiin toisista samallaisista tähdistä katsomaan!

Mutta ivallinen "hymyily" väikkyi arpikasvoisen miehen huulilla.

Luettua kolmatta sivua ruvettiin kirjoittamaan. Opettaja kysyi Aarolta:

— Osaattekos te kirjoittaa?

— Osaan nimeni.

— Ettekö muuta?

— En.

Aaro koetti puhella yhtä pehmeällä äänellä kuin opettajakin sekä katsoa häntä kasvoihin, vaikka hänen silmänsä tahtoivat väkisinkin kääntyä lattiaan.

Opettaja jakoi oppilailleen kiviset taulut, teki kirjaimia mustalle puutaululle, ja luokka alkoi "kirjoittaa", koettaen kukin tehdä tauluilleen samannäköisiä koukeroita kuin opettaja suurelle taululle. Voimakkaiden käsien kuljettamina karahtelivat rihvelit kivisissä tauluissa, että olisi luullut huoneessa kivikkopaloa kynnettävän.

Vielä luettiin maantietoa kirjoittamisen jälestä. Ja sitten opettaja antoi läksyt huomiseksi.

Mutta muiden mentyä pidätti opettaja Aaron kahdenkesken luokseen. Hän kyseli niin osanottavasti Aaron vanhemmista, lapsuusajasta ja maailmalla olosta, että Aaro aivan lämpeni ja kertoili avomielisesti.

Kun he erosivat, antoi opettaja Aarolle mukaan vihkon, jossa oli kirjainten malleja ja kivitaulun. Paitsi sinä päivänä koulussa käytettyjä kirjoja, antoi opettaja vielä pari muutakin.

Kun Aaro meni huoneeseensa, valtasi hänen mielensä niin herkkä haikeus, että täytyi aivan itkeä. Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmistään kirjan lehtiä silmäillessään, ja se tuntui tekevän niin hyvää rinnalle.

Opettaja ei ollut häntä sanallakaan nuhdellut, mutta sittenkin tuntui hänellä olevan niin harras halu tulla oikein hyväksi — opettajan tähden.

Eikä Aarolla ollut yksinäisessä asunnossaan sen jälestä ollenkaan ikävä.