II.

Lauvantai-aamuna varhain läksi äiti kirkolle. Tavallisesti sieltä pitäjään perukalta läksi suuri kirkkovenhe sunnuntai-aamuna auringon nousun aikana ja sittenkin täytyi soutaa hikoillen ja väkeillen, jos mieli joutua kirkkotoimitusten alkuun. Mutta nyt, näin rippipyhänä, oli äiti kuullut kirkkovenheen lähtevän jo lauvantaina aamiaisten aikaan, että jouduttaisiin iltakirkkoihin ja rippikirjoitukseen. Venheelle oli maamatkaa puolikymmentä kilometriä, joten täytyi lähteä kotoa jo aivan noustuaan.

Äiti oli palkannut kotimiehen, joka kävisi lehmän lypsämässä ja silloin pitäisi vähän huolta lasten ruokajärjestyksestä. Muuten lapset saivat tulla toimeen omine neuvoineen. —

Lauvantai-iltana, kun lapset jo olivat nukkumispuuhissa ja nahisivat kahden sängyssä, jossa he saivat nyt sekä isän että äidin poissa ollessa levätä, aukeni aitan ovi ja isä astui aittaan. Kauvan kopeloi se aitassa vaatteittensa taskuja, puhalsi sitten tyytymättömänä sieramiinsa ja meni pois.

Erri hiipi sängystä ylös, raotti ovea ja katsoi isän jälkeen. Aarokin nousi ja meni kurkistelemaan Errin ylitse.

Isä näkyi menevän kylään päin ja kujasilla oli Lemperin renki odottamassa.

— Löytyivätkö? kysyi renki isän lähetessä.

— Eikä, vastasi isä äreästi.

— Eikö? kysyi renki pettyneellä ja hiukan ihmettelevällä äänellä. Mikäs siinä…?

— Akan kutale kaiketi kätkenyt. Ja miehet menivät kylään päin.

Mutta lapset pujahtivat peloissaan sänkyyn.

Sunnuntaina tuli lapsille ikävä kotona kahden kesken ollessa. Aamiaisen syötyään läksivät he Lemperiin.

He kulkivat järven lahteen viettävän notkelman poikki ja kohosivat siitä ahon kulmitse edelleen. Aaro viskoi kulkiessaan vanhaa vannetta, jonka hän oli löytänyt tullessaan kujasten suulta.

— Hei! kuului raukea äännähdys metsän reunasta.

Molemmat lapset säikähtivät. Mutta kun he katsoivat sinne päin, josta huudahdus oli kuulunut, näkivät he siellä isän kellottamassa pitkällään lepikon varjossa. Lapset menivät luo.

— Mitä isä siellä tekee? kysyi Aaro.

— Isä lepää, vastasi isä nauraen.

— Minkätähden isä lepää?

— Nythän on pyhä, poikaseni.

— Onko isä väsyksissä?

— Ainahan sitä vähän väsyy…

Isä olisi tavallisesti työlästynyt noin joutaviin kysymyksiin, mutta nyt hän näkyi olevan kovin hyvällä tuulella, koska niin mieluisasti vastaili. Aarokin huomasi sen ja meni lörpöttelemään isälle asioitaan.

— Katsoppas isä, minkälaisen hevosen minä löysin!

— Niinpäs on.

— Arvaappas, isä, mistä se löytyi?

— En minä arvaa.

— Aidanrapun luota kujasten suulta.

Isän täytyi ottaa vanne oikein käteensä ja kiidättää ahoa myöten menemään.

— Mitenkä isä saa pitkällään ollen noin hyvästi pyörimään?

— Minnekä te olitte menossa? kysyi isä.

— Lemperiin.

— Mitäs sinne?

— Luultiin isän olevan siellä.

Isä kellotti yhä pitkällään, puhua rekosteli Aaron kanssa ja naureskeli.

Aaro pyysi isää kertomaan satuja. Isä kertoi. Ensiksikin jutteli hän pojasta, joka ei koskaan muistanut, jos hänet lähetettiin mille asialle. Kerran lähetti isänsä hänet hakemaan kylästä vintilätä ja käski koko matkan hokea "vintilä, vintilä, vintilä", että muistaisi. Poika hoki koko matkan niin kauvan kunnes kaatui. "Vintilä, vintilä, vintilä, vipsis", sanoi hän kaatuessaan viimeisen kerran, eikä kylään mentyään sitten muistanutkaan mille asialle hänet oli laitettu. —

Kun Aaro rupesi saamaan saduista tarpeeksi, rupesi hän laukkaamaan nelinkontin aholla. Laukatessaan teki hän sen keksinnön, että hän onkin hevonen ja sitten juosta konkaroi, hyppeli, potki ja hirnui. Kun oli hetkisen ollut hevosena, meni pyytämään siskoa taluttamaan.

— Millä minä talutan?

Hevonen meni pyytämään isältä vyötä.

— Ota, lupasi isä. Hevonen päästeli vyön isän ympäriltä ja solutti siitä pois tuohisen tupen. Sitten otti vyön solen suuhunsa ja siskon täytyi toisesta päästä taluttaa.

Lapset olivat parhaallaan pehertelemässä, kun tietä kulki Lemperin isäntä renkinsä ja kasakkamiehensä kera. Olivat olleet metsässä kortilla. Isäntä huusi isän nähtyään:

— Vieläkö se pää tuntuu raskaalta?

— Enpä tässä ole vielä kävelyä koettanutkaan, kun olen noiden penaskain kanssa pusannut.

— Koeta nyt toki ja joudu taas miesten joukkoon! sanoi isäntä ja nauroi.

— Jokos se viina loppui? kysyi isä.

Isäntä nauroi vaan ja sanoi:

— No tulehan nyt syömään! Tulkaa lapsetkin.

Lapset astelivat miesten perässä vähän jälempänä.

Lapset jäivät porstuaan, kun miehet menivät ruokatupaan. Piika tuli sitten kutsumaan, isäntä antoi isot voileivät molemmille ja piika toi penkille suuren kupin täynnä kalakeittoa ja tuopilla sakeaa piimää.

Ruoka maistoikin paljon paremmalta kuin kotona. Kotonakin se oli äidin joskus kylästä tuoma leipä lapsista monta vertaa mieleisempää kuin kotona leivottu.

Syötyä menivät lapset taasen kotimökille, kun ei Lemperinkään lapsia näkynyt kotosalla. Siellä odottivat äitiä kirkosta tulevaksi, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, lähtivät taas kävelemään Lemperiin päin.

Tien varrelta kuului katajikosta puheen puminata. Lapset poikkesivat lähemmäksi katsomaan. Kortilla näkyivät siellä olevan miehet, isäkin oli joukossa.

Aaro meni isän selän taakse istumaan ja katsomaan, mutta Erri ei ilennyt tulla.

— Tule pois! pyysi hän Aaroakin.

Mutta Aaro ei hennonut lähteä.

Vihdoin näkyi sisko menevän pois yksinään ja Aaro rupesi rauhallisemmin istumaan.

Aaro piti niin paljon noista korteista, joissa oli ukkoja ja akkoja, että isän täytyi antaa yksi semmoinen hänelle katseltavaksi. Mutta kun tuli uusi "työvuoro", otti isä kortin pois.

Aaro katseli hartaudella, mitenkä miehet oikein ähkäen paiskelivat kortteja nurmikoon. Aaro olikin nähnyt paljon sitä työtä tehtävän, sillä viime talvenakin oli Malilan tuvassa ollut kortinpelaajia jokaisena pyhänä ja välistä arkenakin.

Tarkasti kuunteli Aaro ja koetti painaa mieleensä niitä miehekkäitä lauseita, joita kortinlyöjät niin totisina lausuivat ja joita käytettiin vaan korttia lyödessä.

Mutta Lemperin renki se Aaroa kaikkein enimmän huvitti, se kuin melkein sillä töin lauloi rivoja laulujaan.

— Mene nyt jo kotiin, sanoi vihdoin isä, kun aurinko jo alkoi lähetä laskuaan.

— Enkös minä vielä saisi olla? rukoili Aaro.

Isä kiinnitti ajatuksensa peliin ja näytti unhottavan koko pojan.

Mutta kun joku miehistä jälleen jakoi korttia, ja isä sai niistä kolme katsottavakseen, kysäsi Aaro:

— Mikäs tuo kortti on, jossa on ainoastaan yksi nelisnurkkainen punanen pilkku?

Muut miehet nauroivat, vaan isä ärähti:

— Suus, poika!

Mutta kun ruutu kääntyi valtiksi, suutahti isä ja sanoi:

— Mene nyt! Eikö tuo jo liene äitisikin tullut kotiin.

Niin, äiti! Aaro oli aivan unhottanut, vaikka äsken olivat niin odottaneet. Juoksujalkaa Aaro vihlasi kotiin.

Äiti oli kotona, ja Erri oli parhaillaan jauhattelemassa kirkkotulijaisia, valkoista vehnäskimpaletta.

Aarollekin kaivoi äiti nyytistään. Ja illallista syödessä saivat lapset äidin säästämää eväspannurieskaa, kirkon kellon kuulumaa.

Äiti kuori iltasella pytyt valmiiksi, että aamulla olisi sitten joutuisampi kirnuta ennen työhön lähtöä, sinne Lemperin kuokokselle.

Vihdoin mentiin nukkumaan. Äiti rupesi sänkyyn ja Aaro siskonsa kanssa lattialle.

Kun Aaro oli jo hetkisen nukkunut, heräsi hän ja kuuli puheen turinata. Isä oli tullut kotiin ja kuului juonittelevan äidille tavallisella tavallaan. Oli aina vähän aikaa vaiti ja sitten alkoi jurista, kiihtyi juristessaan ja huippuun päästyään hiljeni taas, piti sitten pienen väliajan ja alkoi jurista uudelleen.

— Voi, nukuhan pois, kuului äiti sanovan.

— Mutta eikös se ole parempi sanoa? vastasi isä.

— Tottapahan aamulla löytyvät.

Aaro nukkui, mutta kuin unessa kuului hänen korvaansa kauvan aikaa isän juonittelu.

Ja aamulla vielä unen horroksissa ollessaan kuuli Aaro taas samallaista juonittelun juorattelua. Vihdoin kuului kovempaa ääntä, jolloin Aaro heräsi ja nousi istualleen vuoteellaan.

Äiti istui sängyn reunalla kirnu polvien välissä ja kirnusi illalla kuorimataan kermaa, ja isä istui kynnyksellä ja juonitteli. Äiti piti kirnutessaan samallaisia väliaikoja kuin isäkin juonitellessaan, kirnuta hyrrytteli ensin hyvin pitkän huokauksen ajan, nosti sitten männän aivan kerman pintaan ja kiepautti sitä vähäsen, painoi taasen männän syvemmälle kermaan ja kirnuta hyrrytteli, jotta kirnusta kuului semmoinen ääni kuin hiljainen ukkosen hyminä.

Mutta kun äiti sitten seisautti kirnuamisensa ja kirnun yli kumartuen koukistetulla sormellaan hivutteli alas reunoihin pirskahdellutta kermaa, näki Aaro, että kirnuun putosi kyynel äidin silmästä. Äiti näytti sen itsekin huomaavan, koska pyyhkäsi silmiään huivinsa nurkalla.

— Laita nyt vaan ne joutuin käsiin, että pääsen työhön, ähkyi isä.

— En minä tiedä, tiuskasi äiti lopultakin vihastuneena, sillä hän oli jo monta kertaa saanut saman sanoa.

— Vai et tiedä! ärjäsi isä ja töytäsi äidin tukkaan.

Aaro kuuli äidiltä purskahtavan itkun ja päästi itsekin kovan parkauksen. Erri myös itki.

Mutta kirnu kaatui ja kerma hulahti vuoteelle Aaron ja Errin päälle. Se oli siksi suuri tapaus, että kahakka loppui siihen.

— Kyllä olet kapine! sanoi isä ovelle mennessään ja hänen äänestään tunsi, että hän katkeran ivallisesti nauroi. — Potkasepas kirnu kumolleen… hah!

Ja äiti oli todellakin tainnut sen potkaista.

Isä läksi Lemperiin päin.

Mutta äiti meni kiireesti kopeloimaan isän taskuja. Kun hän oli parhaallaan siinä toimessa, tuli isä takaisin, seisattui ovelle ja sanoi melkein tavallista lauhkeammalla äänellä:

— Käy siellä suolla kuokkimassa, jos joudat ja jaksat. Kun saisit tällä viikolla sen urakkapahasen loppuun, taitaa tässä ruveta heinänteko päälle pakkaamaan.

Sitten isä meni. Kaiketi hän oli huomannut tehneensä väärin ja tahtoi kääntyä takaisin sovittamaan.

Äiti löysi isän taskusta korttipakan, meni sen kanssa ovelle ja viskasi kortit pihalle.

— Tuossahan nuo ovat raamattusi, vaikka semmoista meteliä pidit!

Isä vilkasi jälelleen, mutta meni menojaan.

Kortit olivat levinneet yksin kappalein pihalle ja saivat olla siellä aamiaisten ajoille asti. Kuitenkin keräsi äiti ne sitten kokoon ja vei aittaan isän taskuun.