VII.

Rannikkokaupungissa vietettiin sunnuntaita.

Aaro oli aamukorvaa viettäessään pistäytynyt satamassa. Siellä oli paria laivaa parhaallaan lastattu. Muutamia miehiä oli työssä, toiset seisoskelivat seinävarsilla ja loikoivat nurmikkokentän liepeillä.

Aaro tuli torille. Torin reuna vilisi tiheänä kihermänä samaista työväestöä. Siinä oli useita laudoista rakennettuja puoteja, joissa myytiin ruokaa, leipää ja voita, keittoa ja munia. Paljon oli siinä syömämiehiä. Toiset kävelivät ja seisoskelivat lähistöllä jo itsensä ravinneina, toiset paistattivat päivää puistossa puotien takana, istuksien ja loikoen pitkällään puiston penkeillä.

Aarollakin oli nälkä ja se kiihtyi vaan nähdessään toisten syövän. Mutta ruokaillessaan eilisiltana ja ruuan päälle juodessaan vehnäpullan kanssa kahvit, oli hän menettänyt viimeiset penninsä. Eikä hänellä ollut enää mitään semmoista tavaraakaan, joka olisi toiselle kelvannut.

Miten onnellisia olivatkin hänen mielestään nuo, joilla oli rahaa siksi, että pääsivät vielä ruualle. Kun olisi hänelläkin ollut edes viisitoista penniä! Viidellä pennillä olisi saanut leipää ja kymmenellä kupin keittoa.

Mutta Aarolla ei ollut, ja hänen vatsansa alkoi valittaa ja vonkua yhä tyytymättömämmin, mitä pitemmälle päivä kului.

Puolen päivän seuduissa läksi hän kaupungista astelemaan maantietä myöten.

Tien varsilla olivat niityt niin aution näköisiä, sillä niistä olivat heinät niitetyt ja latoon korjatut. Ruispelto hovin kartanon ympärillä oli puolitiehen leikattu ja lyhteet kuhiloille pystytetty. Leikkaamattomalla puoliskolla näytti lakoon painautunut, vaalea vilja ainoastaan sirppiä odottavan ja elokuun öiden kuoleuttamassa pientaren nurmikossa hassotti siellä täällä myöhästynyt ja kuoleutuva kukkanen. Lehtojen lehdiköissä näytti olevan semmoista yli aikansa elähtäneen kalseutta, ja ne kaipasivat vaan vähän entistä ankarampaa hallaa ja syysmyrskyjä kellastuakseen ja karistakseen.

Ja kalpealla taivaalla ullotti elokuinen aurinko luoden lakastuksen leimaa kantavalle maisemalle kultaisen katoksen.

Aaron vatsassa asusti armoton nälkä. Ja päivä paistoi häneen kuten maisemaankin.

Aaro asteli utakasti edelleen, vaikka jäsenissä tuntui kuin niistä olisi nyhdetty elonvoimaa vatsaan päin. Tuntui kuin hän olisi ollut tuommoinen kasvi, jonka kesä on keskoiseksi synnyttänyt ja jättänyt ennen aikojaan koleain kylmien käsiin.

Aaron täytyi juosta, juosta semmoista toivottoman tuskallista juoksua, joka ei välitä mihin menee, kunhan taival katkeaa.

Mutta pian hän kyllästyi, sillä ruumis alkoi vapista. Hänessä tuntui valtaavan yhä enemmän alaa semmoinen huikaiseva heikkous, jota vastaan vähenevät voimat taistelivat kuin entistä enemmän terästyneinä.

Aaro tunnusteli tarkkaan, olisiko hänellä enää minkäänlaista kaupaksi käypää tavaraa. Ei ollut muuta kuin vyöllä nahkainen vyö, kotikylän perua.

Hän päästeli sen vyöltään ja meni tien viereiseen mökkiin. Mökissä oli mies pienoisen poikansa kanssa kotona.

— Ettekö ostaisi vyötä?

Välinpitämättömästi vilkasi mies, käänsi sitten katseensa pois ja veteli piipustaan savuja, kyynäskolkkasin polviinsa nojaten.

— Kun antaisitte vaan vähän leipää…

Mies otti vyön epäkehtoisesti käteensä ja silmäili siihen. Ojensi sitten pojalleen.

— Anna hänelle kantura.

Poika kävi hakemassa leivän puolikkaan.

— Annetaanko tämä?

— Anna hänelle.

Aaro kiitti oikein nöyrällä äänellä ja pujahti ulos. Kun hän vähän matkaa oli kulkenut tietä, ei hänellä ollut enää mitään leivän puoliskosta.

Vähän ajan perästä rupesi niin kovasti raukaisemaan, että täytyi mennä metsään lepäämään. Heittäytyi sinne nurmikolle tuuhean lepikon reunaan. Päivä paistoi siihen niin lämpimästi ja nurmikossa surisi muutama syksyinen, veltto kärpänen.

Aaro otti oikein pitkät unet. Herätessä tuntui raukaisevan melkein enemmän kuin nukkumaan ruvetessa. Mutta aurinko oli jo aivan laskuaan lähellä, ja rupesi huolettamaan yösijan etsiminen.

Kun oli vähäsen matkaa kävellyt, oli tienvarressa vakavannäköinen talo. Aaro pyrki yöksi ja sitten alkoi kysellä leikkuutyötäkin.

Kuului olevan työtä, kun vaan on miestä tekemään.

Kovin olivatkin hyviä siinä talossa. Mittasivat etukäteen kokonaisen leivän ja hailia, vieläpä voitakin. Keittoakin antoivat iltasella. Aaro söi kuin mies ja syödessä herkkeni hänen rintansa lämpimään kiitollisuuteen talonväelle.

Syötyä tuntui niin hyvälle painautua nukkumaan lämpimän tuvan penkille. Siinä taasen muodostui mieleen vähän valoisampi tulevaisuuden kuva pitkien aikojen perästä. Hän olisi oikein kova työmies, ja jos sitten pääsisi vielä rengiksi näin hyvään taloon.

Mutta kuva oli niin kovin hämärä, että uni sotki sen aivan sekaisin.

Aamulla lähetti isäntä Aaron yksin kauraa leikkaamaan pienelle perkkiön pyörämälle haka-aitauksen takana. Jos tahtoisi, saisi Aaro koko halmeen leikata urakalla. Siitä oli muulloin maksettu kuusi markkaa.

Yöllä oli ollut niin kova halla, että maa oli valkoisessa kuurassa. Isäntä antoi Aarolle vanhat kengät jalkaan.

Kovalla vauhdilla ryhtyi Aaro työhön. Isännän käskyn mukaan leikkasi hän hajalleen aamukasteen aikana, sitten päivällä sitoisi ja panisi kuhilaille. Tuommoisen pyöräkkeen hän toki leikkaisi parissa päivässä.

Päätäänkään ei Aaro malttanut nostaa, kaverteli vaan olkia sirpillä poikki. Koko halmeessa oli ainoastaan kaksi sarkaa ja toinen oli jo melkein puolitiehen leikattu, kun talossa soi ruokakello. Aarokin rupesi silloin syömään.

Syötyään painautui hän nurmikolle ruokalevolle.

Kun hän heräsi, oli aurinko tehnyt jo pitkän matkaa taivalta. Mutta päivä oli hänet laulanut niin pehmoiseksi, että tuntui kovin sääliltä nouseminen. Aaro antoi sirpin odottaa ja nukkui, käänti monta kertaa kylkeä ja yhä nukkui.

Oli päivä jo sivuitse puolen, kun hän vihdoinkin nousi ylös ja yritti työhön. Mutta voi, miten raukealta taasen tuntuikaan ruumis! Tuskin olet pysyivät kourassa, tuskin jaksoi sirppi niitä katkaista.

Hän rupesi sitelemään. Sitoi kymmenen lyhdettä ja tekasi kuhilaan, mutta sitten ei siitäkään tuntunut tulevan mitään. Lopputulos oli se, että hän pisti sirpin kuhilaan päähän, jätti leikatut lyhteet levälleen ja läksi.

Maantietä myöten kaupunkiin päin astuessaan huomasi perunapellon mökin luona maantien varressa. Vesakkoa myöten kiersi pellon takapuolelle, painautui pitkälleen ja hiipi pellon reunaan. Sieltä kaiveli suurimmia mukuloita varsien juurilta, keräsi perunat hattuunsa ja mateli metsään. Velttous oli hävinnyt kuin puhaltamalla ja kaikki aistit olivat vireillä.

Onneksi oli tulitikkuja takin taskussa ja metsän juuresta kyllä löysi puita. Aaro teki tulet ja paistoi perunat.

Olipa se herkullinen ateria. Leipäkannikka ja voi menivät loppuun. Parisen hailia jäi, mutta Aaro tarttui niiden häntään ja sirotti metsään mokomat elukat.

Aaro oli oikein hilpeällä mielellä sitten kaupunkiin mennessä. Oikeinpa pisti lauluksikin. Olihan hän oppinut Lemperin rengiltä hauskoja lauluja ja tukkijoella oli varastoaan lisännyt…