III.

Seuraavana sunnuntaina oli isä vasten tavallisuutta kotona.

Äiti ei koskaan sunnuntaina kirkkoaikana laskenut lapsia minnekään, vaan komensi heidät ottamaan "kirjan käteensä". Erri osasi jo lukea sisältä jokseenkin selvästi ja katkismusta muisti hän ulkoa kolmanteen pääkappaleeseen asti.

Mutta Aaroa ei tahtonut saada lukemaan millään hinnalla. Jos hän kirjan käteensä ottikin, niin siinäkös vetelehdeltiin ja haukoteltiin ja tehtiin jos minkänäköisiä koukkuja, kunnes vihdoin sai kiertäytyneeksi vapaaksi.

Jokaisena sunnuntaina kirkkoaikana lukea jutusteli äiti itse virsikirjasta päivän epistolan ja evankeliumin, vieläpä usein päivän tekstiin jollakin tavoin liittyviä rukouksia ja virsiäkin, ja silloin täytyi aina molempain lasten olla hänen rinnallaan istumassa.

Tänään luki isä, kun hän oli kerran kotona. Ainoan ikkunan alla istui hän penkillä, piti Aaroa polviensa välissä ja kirjaa Aaron edessä, että se voisi seurata silmillään mukana, kun hän luki raukaisevalla nuotillaan.

Äiti istui rahilla pöydän edessä ja kuunteli. Erri oli hänen vierellään, nojaten äitiä vasten ja pitäen käsivarttaan kierrettynä äidin käsivarren ympäri.

Mitenkä tuskastuttavan vaikea Aaron oli olla yhdessä kohdin ja kuunnella isän väsyttävää, hidasta ja venytettyä lukua! Kuin taudin kourissa kiemurteleksen ja sijoitteleksen poika jos mille mukalalle. Ajatukset olivat kaikessa muussa kuin kirjan sisällössä, ne liitelivät ulkona kesäisessä metsässä ja isän lausumat sanat hiipoivat vain hiukkasen korvia kuin kaukainen kaiku. Aarolla oli niin polttava halu päästä pujahtamaan pakoon…

Kun olisi päässyt edes käymään ulkona…

Valmiiksi muodostettu pyyntö kierteli Aaron ajatuksissa kauvan aikaa. Mutta kun yritti äännähtämään, alotti isä samalla ajalla sanaa ja Aaron täytyi pyyntönsä lausuminen pidättää. Vihdoin, isän lukiessaan pitäessä pitemmän seisahduksen, sai Aaro äänensä kuuluviin.

— Saisinkohan minä käydä vähäisen pihalla?

— Pistäyhän nyt, jos on tärkeä asia, sanoi isä ja avasi kätensä.

Aaro puikki ulos niin maltittomasti, kuin olisi pelännyt takaisin käännytettävän, jos ei joudu sukkelaan pois näkyvistä.

Mutta kun hän pääsi ulos, tuntui hänestä aivan ehdottomalta asialta, että hänen oli pötkittävä pakoon. Seinän vartta myöten mateli hän ikkunan alitse ja nurkan luo päästyään vilisti veräjälle, jotta tuuhahteli vainen vaalea tukka.

Aaro meni kivirakennukselleen. Siellä kantoi hän muutaman kiven rakennukseensa, mutta kun se ei tuntunut huvittavan, heittäytyi hän huoneensa sisään nurmikolle pitkälleen ja nukkui.

Herättyään läksi hän kotiin päin. Vasta matkalla muisti, että hän oli karkuretkillä.

Kovin peloitti kotiin mennessä. Veräjästä ei uskaltanut mennä ylitse, vaan kapusi korkean pisteaidan ylitse saunan suojassa. Saunan nurkkajuuresta pilkisti pihaan.

Kun pihalla ei näkynyt ketään, uskalsi hän nurkkajuuria myöten hiipiä porstuaan ja astui arvellen ja arkaillen tupaan.

— Missä sinä hunsvotti olit? sanoi isä julmasti.

— Kivitalollani olin.

— Kivitalollasiko? puuttui äiti ihmetellen ja nuhtelevasti puheeseen.

— Niin, vastasi Aaro.

— Mutta siellä sinä et voinut olla, sanoi äiti. Minä kun pihalla kuuntelin niin moneen kertaan, eikä kuulunut mitään.

— Minä nukuin, vastasi Aaro.

Isä oli kovin kovasti suuttunut.

— Vai semmoisia valheita sinun päähäsi vielä juutas ajaa, sanoi hän. Mutta maitahan eikö sinusta mutkat oikeile!

Isä sieppasi vahvan kepakon sopelta, tarttui Aaron käsipuoleen ja huiskutti keppiä.

— Sano nyt joutuin, missä sinä lurjustelit, tahi…

— Isä, minä olin siellä todellakin!

Silloin se keppi alkoi laulaa ja Aaro juoksi sen minkä kerkesi kehässä isän ympäri parkuen:

— Elkää hyvä isä!

Mutta isä kääntyi sinnepäin, jonne poika juoksi. Ja hän antoi kepin liikkua säestäen jokaista lyöntiä:

— Tunnustatko missä olit? Tunnustatko? Tunnustatko? Tunnustatko? — —

— Tunnustan, tunnustan! huusi Aaro.

Tanssi taukosi hetkeksi ja isä piteli rakasta "hunsvottiaan" käsipuolesta.

— Missä sinä sitten olit?

— Minä… minä… minä…

— Aijotko ruveta siinä vielä uusia valheita kutomaan? sanoi isä ja keppi kohosi.

Aaro oli aikonut sanoa kuten ennenkin, mutta kepin uhkaava asento sai sanat vaikenemaan. Hän oli kyllä pari kertaa narrin kujeilla pelastanut selkänahkansa, mutta nyt tuntui olevan asema niin kovin ristiriidassa entisten samallaisten tilaisuuksien kanssa, ettei hän mitenkään jaksanut käsittää, miksikä häntä pakotettiin valehtelemaan. Eikä sitä niin sukkelaan välähtänyt mieleen edes semmoista valhettakaan, jonka olisi luullut välttävän.

Mutta keppi heilui ylhäällä.

— Minä… minä…

Jo muksahti kerran.

— Elkää hyvä isä!

— Tunnustatkos!

— Tunnustan, tunnustan…

— No!

— Lemperissä kävin…

— Ja luulitko tekeväsi oikein, kun sillä lailla viekkaudella läksit jumalansanaa kuulemasta.

— En…

— Mutta miksikäs läksit?

Aaro ei tiennyt miten vastata. Mutta kun hän näki velvollisuudekseen jotakin sanoa, katsoi hän parhaimmaksi käyttää isän omia sanoja, että tottahan ne kelpaavat.

— Juutas viekotteli, sanoi hän katuvalla äänellä.

— Niin, ja sitten vielä valehtelit!

Ja isän keppi taasen lauloi. —

Mutta iltasella, kun äiti lehmänlypsystä tultuaan siivilöi maitoa havujen lävitse pyttyyn, tuli Aaro hänen luokseen sen näköisenä, että hänellä on jotakin sydämmellä. Äiti luuli hänen aikovan pyrkiä johonkin. Mutta äidillä oli ennen tehty päätös, ettei hän Aaroa sinä päivänä mihinkään laskisi, ja sentähden kysyi hän jokseenkin ankarasti:

— Mitä nyt?

— Minä en ollutkaan päivällä Lemperissä…

Aaro oli tuntenut pakottavaa tarvetta asian ilmoittamiseen, sillä hänen ymmärryksensä mukaan oli hän kärsinyt vääryyttä.

— Etkö?! Ja vaikka niin kovalle pantiin, niin sittenkin sinä valehtelit! —

— Pakkohan minun oli, ynisi Aaro.

— Missä sinä sitten olit?

— Siellä kivitalollani…

Äiti ei aikonut ottaa uskoakseen, mutta uskoihan lopulta kuitenkin, kun Aaro oikein vakuutti. Ja sitten äiti sanoi, että Aaro oikeastaan sietäisi uuden selkäsaunan niin tavattoman tunnottomasta valehtelemisesta.