I.

— Erri! huusi Aaro pensaikosta.

— No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen. Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.

Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaan sikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikon reunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessa harristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanut männynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.

Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteen taloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.

Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksi huone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päin puolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkein kyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.

Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonut tehdä hyvin, "hyyvin korkeaksi" ja laittaa siihen oikein katonkin.

Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili, huulet yhteen sulautuneina.

Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneet kahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyvään järjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, ja lattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientä perettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.

— Tulepas avuksi!

— Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaan jonkullainen "lykylyky", lähätti kaikki pienokaisensa kahmalon täyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaan tekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjään pienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojen tukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.

Aaro oli semmoinen pyöreä, vahvakasvuinen pojan palleroinen, jota toiset pojat eivät hyvinkään seurassaan suosineet siksi, että hän oli heidän mielestään aivan liijaksi rauhallinen ja vetelä. Erri tapasi hänet sieltä hamuamasta suuressa kivessä sylin kuin minkähän hapsinkakkiasen. Vaikka kivi oli aivan Aaron itsensä korkuinen, oli poika sen saanut jo kuopastaan ylös hinatuksi.

Rakennuksen seuduilla ei enää ollutkaan sen pienempiä kiviä. Siksi — ja muutenkin — oli Aaroa jo alkanut kyllästyttää koko rakentaminen.

Errin täytyi tarttua avuksi kiveä vierittämään, koska Aaro nyt kerran niin halusi. Muulloin hänen emäntänä ei ollut tarvinnut ottaa osaa rakennuspuuhiin.

Vaikka Erri oli viidettä vuotta Aaroa vanhempi, olisi häntä luullut aivan yhtä nuoreksi, jos ei nuoremmaksikin, sillä hän oli paljon hinteroisempi, heikompi. Äiti oli monta kertaa kertonut, mitenkä hän ei ollut luullut tulevan mitään kalua koko tytöstä, kun se oli ollut semmoinen uivelo lapseksi. Ja kun hänen oli täytynyt hoitaa Aaroa sen pienenä ollessa, oli tuo äsken kapalosta päässyt poika suututtuaan rusentanut siskonsa kumolleen, noussut polvin päälle ja tarttunut takkuiseen tukkaan, jotta siskolta oli päässyt surkea huuto.

Mutta yhdessä he nyt nyökkivät vieryttäen tuota suurta summatonta kiveä rakennukselle päin.

Kun kivi oli saatu talon viereen, niin siinä se vasta arvelu syntyi, että mitenkä se saadaan rakennukseen nostetuksi. Kauvan sen kanssa täytyi nujuta. Yksi kulma asetettiin rakennuksen seinää vasten ja toisesta päästä nostettiin. Kyllähän se siitä nousi, mutta lopulta nuljahti kuitenkin seinää vasten asetettu kulma irti ja putosi maahan. Monta kertaa se sama temppu uudistettiin, monta raamua saivat työmiehet käsiinsä ja monta mustelmata jalkoihinsa.

Vihdoin saatiin kivi nujerretuksi rakennuksen ylimmän kivikerroksen kohdalle. Silloin oli Aarolla hätä ja hyvä mieli, sillä hän oli ennättänyt vähän kuin harmistua ja tulla jokseenkin toivottomaksi. Hän väänti kaikella väellä ja vihdoin kivi vierähti kuin vierähtikin seinälle.

Tuntui mieli silloin niin tyydytetyltä. Mutta kun mieli alkoi jännityksestään paikoilleen palautua ja jäntereet ponnistusten perästä herkesivät vapisemasta, valtasi Aaron väsyttävä raukeus.

— Olkoon, sanoi Aaro, astui rakennukseensa, heittäytyi nurmikolle vatsallensa ja katseli mitenkä Erri lapsilaumaansa vaali.

Kun oli vähän aikaa toisen touhuja katsellut, heräsi Aarossakin halu olla mukana lasten vaalinnassa.

Siinä niitä sitten yhdessä tuuditeltiin ja hyssyteltiin, kapaloitiin ja käärittiin ja korjailtiin lasten palttinasta tehtyjä päitä.

Aaro älysi lapsia vaaliessa, että he, hän ja Erri, ovat oikea isä ja äiti, ukko ja akka. Sitä aatetta sitä sitten selvitettiin, keksittiin siitä aina uusia puolia ja koetettiin oikein luonnollisesti toteuttaa… semmoiseksi kuin oli heidän omakin isänsä ja äitinsä.

Aaro sanoi sen kaikkein suurinpäisen tytön — tyttöjä ne lapset olivatkin melkein kaikki, sillä ne olivat Errin tekemiä ja hän piti enemmän tyttölapsista — olleen vähän vallattoman ja torui sitä, sanoi hyvin isällisellä äänellä, että "totteletko" ja "tämä tässä". Mutta kun se suuripäinen vauva ei totellut, otti Aaro maasta heinän ja tahtoi pienokaista kurittaa.

Ja sitten tuli noille pienille lasten kasvattajille illallisen aika — vaikkakin päivä paistoi aivan korkeimmalla kohdallaan. Savileivät oli jo eilen pantu paistumaan aholla olevalle leveälle ja tasapäällyksiselle kivelle. Erri meni niitä sieltä hakemaan ja Aaro laittoi sillä ajalla pöydäksi leveän linttikiven. Takaisin tultuaan pani Erri leipiä pöydälle ja asetti siihen hyllyltä astioita. Sitten oltiin syövinään.

Syötyä oltiin hommassa ruveta nukkumaan, sillä kylpy ei sattunut johtumaan mieleen.

Mutta kun he olivat nukkumassa tupansa nurmilattialla, muistui Errin mieleen jotakin, josta Aaro ei varmaankaan mitään tietäisi.

— Aaro! äännähti hän ja kohotti päätään.

— No.

— En taida sentään sanoa.

— Minkätähden?

— En taida tohtia.

— Miks'et tohdi?

— Lemperin piijat kielsivät.

Aaro tuli sitä enemmän uteliaaksi, kun kuuli oikein Lemperin piikojen kieltäneen. Hän houkutteli ja kiusasi, mutta sisko ei vaan aikonut sanoa. Aaro kuitenkin tiesi auttavan keinon, juoksi pitkällään olevan Errin päälle, puisteli häntä ja tiukkoi:

— Etkö sano?

— Sanon, sanon, lupaili Erri.

Mutta kun Erri oli päässyt vapaaksi, rupesi hän uudestaan empimään:

Silloin koetti Aaro vielä yhtä keinoaan.

— Enpä pidä hyvänä, sanoi hän ja näytti rupeavan "mökön turkkia paikkaamaan", jommoiseksi heillä oli tapana sanoa suutuksissaan olemista.

Silloin Erri jo myöntyi, mutta ei kuitenkaan aikonut kertoa asian sitä kohtaa, jota luuli Lemperin piikojen tahtovan etupäässä pitää salassa.

— No, sanoi Aaro odottaen.

— Niin. Minäpä tiedän uuden leikin.

— No, sanoi Aaro uudestaan.

— Minä olen Lemperin piikana ja sinä Koskelan renkinä. Ja sinä tulet minun luokseni yöjalkaan.

— Yöjalkaan? kysyi Aaro. Hän oli kuullut semmoista mainittavan, mutta minkälaista se on, siitä ei hän ollut saanut vielä mitään käsitystä.

— Niin. Minä olen rupeavinani nukkumaan ja sinä sitten tulet.

— Mitenkä siinä sitten käypi?

— Menehän nyt! sanoi Erri.

Aaro meni aholle odottamaan ja Erri valmistautui kivikartanon sisälle tuohon uuteen "leikkiin".

— Joko? huusi Aaro.

— Ei vielä.

Aarosta tuntui, että leikki on jonkillaista piilosilla oloa, ja hän on silmää peittämässä, jolla ajalla Erri menee piiloon. Aaro tirkisteli aholta, että mitä Erri huoneessa tekee. Nurmikkolattialta tuvan perältä se näkyi puhdistavan kaikki tavarat ja pienet kiven mukulat. Sitten rupesi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

— No nyt.

Aaro kävellä kehvelsi kivitalon sisälle ja näki Errin siellä loikovan kädet silmien edessä. Hänestä alkoi tuntua koko leikki hyvin vähäpätöiseltä, sillä eihän noin mitättömässä piilossa olo mitään maksanut.

— Mitenkä sitä nyt ollaan siinä "yöjalassa"? kysyi hän.

Erri otti kätensä pois silmiltään ja noin tyhmään poikaan hyvin tyytymättömän näköisenä murisi:

— Eihän sitä sillä lailla saa tulla!

Ja silloin ei hän enää muistanut mitään Lemperin piikojen varoituksesta, vaan selitti juurta jaksain, mitenkä hän viime lauvantai-iltana, viedessään isälle puhtaita vaatteita ja Lemperiin yöksi jäätyään, oli päässyt piikojen aittaan nukkumaan. Silloin ne Koskelan rengit olivat käyneet yöjalassa ja heidän oli täytynyt pitää pitkät rukoukset, ennenkuin piika Tiina oli laskenut aittaan. Niissä rukouksissa oli ollut niin somia sanasutkauksia, joista Erri ei muistanut muuta kuin että "täällä tuulee niin, ettei lehtikään liikahda ja sataa niin, ettei vettäkään tipahda". Mutta kunhan nyt senkin sanoisi ja pyrkisi. Sitten ne olivat koko yön rupatelleet ja leikkiä nujunneet, että hän oli vähän väliä herännyt, valvoskellut pitkät ajat ja kuunnellut loikoen Tiinan selän takana seinän puolella.

Aaro kuunteli kertomusta hyvin herhalla korvin. Sitä hän ei vaan jaksanut käsittää, että minkätähden Koskelan rengin oli täytynyt niin paljon rukoilla.

— Pitikö se Tiina Koskelan renkiä pahana, kun ei tahtonut laskea? kysäsi hän.

— Eikä, vastasi Erri ja taasenkin tuntui Aaro hänestä niin kokemattomalta. Ei hän tosin itsekään asiata täysin käsittänyt, mutta sen hän kuitenkin luuli huomanneensa, ettei Tiina pitänyt Koskelan renkiä pahana.

Vihdoin muistivat lapset, että heidänhän oli ruvettava leikkimään. Erristä tuntui, että oviaukko ei saa olla aivan avonainen, joten Aaron on paremmin pakko pyrkiä. Ahon reunalta löydettiin kepakko, joka pantiin oviaukkoon Aaron rinnan korkeudelle. Sitten alotettiin leikki uudestaan ja Aaro teki ensimmäisiä kokeitaan "pyrkimispuheitten" pidossa. Vihdoin kun Aaro jo yritti unhottaa kokonaan sen asian, että he olivat leikkimässä ja aikoi tulla sisään puun alitse, tuli Erri ottamaan puun pois ja selitti, etteivät suuret pojatkaan tule väkisin. Sitten he kellivät kaikessa rauhassa kivitalonsa nurmikkolattialla, johon päivä paistaa hellitti täydeltä terältä.

— Nukkumassakos täällä on joukko keskellä päivää?

Erri säikähti ja hypähti äkkiä pystyyn. Hänelle oli Lemperillä saamastaan kokemuksesta syöpynyt mieleen vaistomainen aavistus, että tämmöistä leikkiä täytyy salata. Aaro ei tiennyt mitään salaamishalusta, vaan meni rauhallisena Lemperin tyttären Ainin luo, sillä hän se oli tullut siihen ovelle seisomaan ja katseli ihmetellen Aaron kokoamaa suurta kiviröykkiötä.

Aini lähti kävelemään pihaan päin kädessä astia, jolla hän oli tullut Malilan mökin luona rinteellä olevasta lähteestä viertomiehille vettä hakemaan. Lapset läksivät Ainin mukaan.

Malilan mökki oli semmoinen pahanen rähjä järven rantatöyräällä. Siinä oli Aaro Mali, pienen Aaron ja Errin isä, ollut jo monta vuotta loisina, ja kun mökillä ei ollut muutakaan nimeä, oli sitä kylän kesken ruvettu kutsumaan Malilaksi. Siinä oli peltoakin pienet pyöräkkeet, joita Malin ainoa lehmä lannoitti ja Lemperin isäntä viljeli, antoi vaan Malille vuosittain pienen nurkkanaan peruna- ja liinamaaksi.

Aaro Mali oli tunnettu tottuneeksi kirvesmieheksi ja oli enimmät ajat tekemässä rakennusurakoitaan, usein naapurikylissäkin. Nyt hän oli Lemperissä rakentamassa lammasnavettaa.

Aini kävi ottamassa lähteestä vettä astiaansa ja lapset kävivät häntä saattamassa veräjälle asti takaisin mennessä. Sitten he poimivat keltaisia vuohensilmiä veräjän viereisen raunion kupeilta ja kävivät lahden rannikolla uida pulikoimassa.

Uitua rupesi Erri ajelemaan kiinni suurta perhosta, jolla olivat mustanruuniset siivet ja siivissä punertavia ja valkeita pilkkuja. Perhonen lenteli edessä, asettui aina jollekin lehdelle tai nurmen notkistuneelle latvalle, mutta jokaisella kerralla kun Erri rupesi kiini tavoittamaan, lehahti se lentoon. Vihdoin liipotteli se otrapellon kohdalle ja Erri ei uskaltanut mennä perästä.

— Lapset!

Äiti se huusi ja lapset juoksivat kotiin. Äiti seisoi porstuan edessä ja lausui lasten lähetessä:

— Menkääpäs pyytämään Lemperin emännältä voivakkasta lainaksi. Pyytäkää sitä pienintä ja sanokaa nyt oikein kauniisti, että "jos oisitte hyvä ja antaisitte".

— Päästäänkös mekin sitten, rukoili Aaro.

— Eihän teistä niin pitkälle matkalle…

Äiti näet aikoi lähteä huomenna kirkkoon ja lapset olivat melkein koko viikon rukoilleet ja houkutelleet. Kirkkoon meno oli askaroidessa vähäksi aikaa unohtunut, mutta sitten se tuli taas yhä hartaampana haluna mieleen. Aaro meni oikein äidin luo, tarttui sylin äidin polviin ja hieroi kasvojaan karkeilla villalangoilla piikkokankaaseen kudottuun hameeseen ja sitten rukoili. Vihdoin äiti lausui tavallista ankarammasti:

— Menkäähän nyt!

Ja silloin lapset lähtivät.