IV.

Kesä kului ja loppui.

Kesän perästä tuli talvi, talven perästä kesä ja taasen uudestaan talvi — aivan niin, kuin niillä on tapana vaihdella.

Aaro tietysti kasvoi ja kehittyi ajan edelleen kuluessa.

Aaro kasvoi ja kehittyi niinkuin puu metsätien varressa. Puu on liijan lähellä tietä, tiellä on kulkijoita, jokainen kulkija puun oksia jollakin tavalla koskettaa ja hevosmiesten reki raapaisee runkoakin. Oksat vääntyilevät ja vääristyvät, koko puu kasvaa vikaiseksi ja rosokylkiseksi, ja kitukasvuinen se on, sillä maa on raakaa, viljelemätöntä.

Pellon pientarella voi kasvaa puu tuuheaksi, vaikka sen juuritse kulkisi tiekin. Siellä on ympäristö lihavampi, josta puu saa voimaa kasvaakseen.

Kaikkialta, kotoa ja kylästä, sai Aaron kehitys vaikutuksia, pahoja ja osiksi hyviäkin. Mutta hänen vanhemmillaan ei ollut kykyä hyvillä vaikutuksilla masentaa pahojen voimaa, vaan antoivat hekin runsain määrin juuri pahoja vaikutuksia. Kun ne aina alkoivat kovin suuriksi kasvaa, koetettiin niitä nyhtää pois kovalla kurilla. Mutta usein oli kurituskin niin rajua, että se vaikutti aivan vastakkaista kuin oli sen tarkoitus.

Isä olikin oikein ankara kurittaja, ja isäänsä Aaro kammoksui, oli arka ja siivo hänen näkyvissään…

Äiti oli lujaksikin löyhä vitsan käyttämisessä, ja siksi Aaro isommaksi tultuaan tottui olemaan hänen sanoistaan välittämättä.

Kielto, käsky ja vitsa — siinä olivatkin ne keinot, joita Aaron kasvatuksessa käytettiin. Ja niitäkin käytettiin miten milloinkin sattui.

Kesällä pani äiti merkille, että maitopytyt aina vajuivat. Hän arveli kissan kulkevan ruokahuoneessa, kun hän piti öillä ovea auki, että huone jäähtyisi.

Hän rupesi suojelemaan ovea öilläkin kiini. Mutta maitopytyt yhä vajuivat.

Vihdoin tapasi hän Aaron maitopytystä ryyppimässä.

Syksypuoleen tuli äidille valituksia, että Aaro käypi ihmisten naurishalmeissa.

Aaro olikin tänä kesänä enimmät ajat yksikseen. Errin oli eräs kasakkamies ottanut lapsenhoitajaksi, kun hänen vaimonsa täytyi kulkea työssä.

Ihmiset alkoivat suojella lapsiaan Aaron pariin pääsemästä. —

Kun Aaro kasvoi isommaksi, ruvettiin häntä pakottamaan askareihin. Alussa hän oli aina hyvin harras, mutta pian kyllästyi, eikä häntä saatu sitten oikein tekemään työtä hyvällä eikä pahalla.

Samallaista oli silloinkin, jos Aaro itse yritti jotakin. Kun hän jonkun tuuman päähänsä sai, oli hän silloin niin touhuissaan, ettei saanut yön lepoa eikä päivän rauhaa, ennenkuin sai koettaa. Mutta kun hän koettaneeksi sai, haihtui halu kuin tuhka tuuleen. Rupesi niin kyllästyttämään ja veltostamaan, ettei Aaro tuntenut voivansa mitenkään jatkaa.

Isä kun oli mailla, pakotti hän aina Aaroa johonkin työhön. Mutta voi miten vaikealta silloin tuntui Aarosta! Vaikeaa se oli äidin alituisen torumisenkin kuuntelu, mutta siitä toki pääsi kuuntelemalla. Kun kuunteli aikansa vaikkapa tottelemattakin, kyllästyi äiti vihdoin itsekin ja antoi olla Aaron miten hyvänsä.

Kerran keväisenä sunnuntaina tuli Lemperin isäntä Malilaan. Aaro oli jo aika pojan jyskyläinen. Ja Lemperin isäntä sanoi, että Aaro saisi tulla heille huomiseksi perunan kylvämiseen. Jos tekisi vointinsa mukaan ahkerasti työtä, saisi jäädä koko kesäksikin, ainakin heinänteon ja leikkuuajan ylitse, tuumaili isäntä.

Aaro meni jo sinä iltana Lemperiin.

Ja hän oli niin täynnä elontoivoa ja työnhalua. Hänhän oli nyt jo melkein oikea renki, joka asema hänelle oli niin toivorikkaana häämöittänyt, sillä mitäpä muutakaan päämaalia sitä voisi olla päivätyöläisen pojalla. Kun hän tämän kesän olisi Lemperissä, niin ensi syksynä ottaisi pestin ja rupeaisi oikein vuosirengiksi joko Lemperiin eli muuanne. Olihan siskokin jo Purolassa piikana, vaikka viime kesänä oli vaan lapsenlikkana.

Aaro aikoi olla oikein mallikelpoinen palvelija. Silloin sunnuntai-iltana jo olivat hänen kaikki jäntereensä niin vireillä kuin jännitetty jousi, että kun vain joku viittaisi, niin hän olisi valmis lähtemään. Aaroa melkein harmittivat nuo toiset rengit, kun olivat niin huolettoman ja välinpitämättömän näköisiä.

Iltasella oli puheena, että Aaro aamulla saisi mennä haasta hevosta hakemaan. Aarosta oli se niin mainiota, että hän iltasella otti suitset jo tallista valmiiksi ja asetti ne tuvan naulaan hyvin näkyvälle paikalle, että aamulla saisi sukkelaan käsiin.

Väki asettui näin sunnuntai-iltana aikaseen nukkumaan, että aamulla jaksaisi paremmin nousta. Aaro valvoi kauvan vuoteellaan mietiskellen huomisen päivän tehtäviä ja vihdoin vaipui levottomaan uneen.

Mutta yöllä löysi hän itsensä ihmeikseen Lemperin pellon veräjältä. Aluksi ei hän ensinkään voinut käsittää mitenkä hän oli sinne joutunut.

Ja suitset olivat hänellä kädessä…

Mutta sitten muisti hän nähneensä unta, että häntä käskettiin haasta hevosta hakemaan. Ja unissaan kaiketi oli hän ottanut suitset naulasta ja tänne kävellyt. Veräjällä oli pudonnut ja siinä herännyt.

Mitäs muuta kuin uudestaan nukkumaan.

Mutta aamulla kello kolmen seuduissa noustiin Lemperissä. Koko perhe meni pellolle perunoita kylvämään.

Kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla oltiin tavallisesti työssä. Ruokailulevähdystä pidettiin kaksi tuntia päivällisen ja tunti aamiaisen aikana. Tuskin ennätti ruokatunnilla nukahtaa, kuu jo täytyi lähteä. Raskaalta se ruumis tuntui, mutta mennä täytyi, eikä valittaminen kuulunut kunnon työmiehelle.

Ensimmäisenä päivänä oli Aaro niin ahkera, että isäntä pellolla käydessään sanoi:

— Tästähän taitaa tullakin oikein topakka renki!

— Hyvinhän tämä on ollut nohova, sanoivat pellolla työskentelijätkin.

Illalla syötiin ja kylvettiin vielä työstä tultua, joten yö alkoi olla puolessa, ennenkuin nukkumaan jouduttiin.

Muiden nukkumaan mentyä valvoivat piijat vielä kauvan aitassaan korjaten vaatteitaan ja ommellen uusia. Heidän täytyi tehdä silloin, vaikkakin nukkumis-aika hupeni kolmeen, neljään tuntiin, sillä muulloin ei heillä ollut aikaa omiin töihinsä.

Aaro nukkui sinä iltana aivan herkuttamatta. Ja miten vaikealta tuntui nousta aamulla auringon nousun aikana! Ruumis oli vielä eilisestä niin väsynyt, että tuntui kuin olisi ollut hiekkaa ihon ja paidan välissä aivan jokaisessa paikassa.

Mutta työssä täytyi olla vaan edelleen kuten muidenkin viisi- ja kuusitoista tuntia päivässä, jos mieli olla ensinkään. Sillä työtä, ruokaa, vähän unta ja taasen paljon työtä — sitä ainoastaan mahtui rengin ja päiväläisen elinjärjestykseen.

Aaro sai pian laiskan vetelyksen nimen. Hän alkoi "vedellä jalkojaan kuin raajarikko hevonen" isäntänsä selityksen mukaan.

Eräällä aamurupeamalla tapasi isäntä hänet nukkumasta niityn laiteella, jossa hän oli vesoja raivaamassa. Aaro huomattiin niin auttamattomaksi laiskuriksi, että hän sai laputtaa tiehensä.