VI.

Maat sulivat ja kulokosta alkoi nuori nurmi pilkistää esiin.

Isän jalka oli ollut jo pari viikkoa kipeänä.

Silloin läksi Aaro tukinuittoon.

Naapurikylässä oli tukinuitto parhaallaan, vaan siellä Aaro ei päässyt työhön.

Mutta Aarolle oli herännyt kummallinen halu mennä pois kotikylän tienoilta, oikein kauvaksi, sama se mihin.

Ja hän astui yhtä mittaa aivan toiseen päähän pitäjästä. Siellä uitettiin suurta summatonta tukkijoukkoa toista kymmentä virstaa pitkän joen kautta.

Oli iltapäivä sunnuntaina, kun Aaro etsi päälliköt käsiinsä. Hänet luvattiin työhön.

Mutta päälliköitten kesken oli herännyt tuuma viinan haitannasta ja Aaro katsottiin sopivimmaksi lähettää.

Aaro onnistui hyvin, ja sai markan palkakseen. Mutta tärkeämpää oli se, että Aaro pääsi päälliköittensä kesken hyviin kirjoihin. Ne olivat suuren kauppayhtiön asiamiehinä täällä ne päälliköt. Moni "tottunut tukkimies" sai heiltä hyviä palkkoja jokseenkin vähillä töillä, kun vaan ymmärsi sen verran, että salaisin puolin ojensi päällikölle pullon, jossa oli miestä riskimpää. Ainakaan työhön pääsystä ei silloin ollut epäilemistäkään, vaikka olisi ollut miehiä liijaksi entisiäkin.

Vastakin käyttivät päällysmiehet Aaroa pikkujuoksuilla, viemässä jotakin käskyä jokivarren toiseen paikkaan tai iloliemen haussa. Usein sattui noilla retkillä tilaisuus pistäytyä vesakkoon ja nukahtaa pensaitten pimennossa. Muutaman kerran tapasi joku päällikkö Aaron jokivarrellakin torkkuen istumassa, mutta ei siitä sen kummempaa tullut.

Aaro voi siten olla "työssä" yhtä mittaa yöt ja päivät. Ja täällä hän viihtyikin ihmeellisen kauvan, aina yli juhannuksen, tukinuiton loppuun asti.

Juhannuksen aattoiltana oli Aaro kokolla. Tukkimiehet olivat hommanneet sinne viuluniekankin ja karkeloivat tienoon tyttöjen keralla.

Mutta kun Aaro palasi yksikseen kokolta, tapasi hän muutaman tukkimiehen tiellä makaamasta. Siinä oli puu poikkiteloin ja nähtävästi oli juhannusiloja nauttinut urho siihen kompastunut. Unien valtakunnassa hän eleli, maahan koskettivat ainoastaan kasvot ja polvet, muu ruumis sai kunnian olla ylempänä luokkimaisessa asennossa.

— Hei! huusi Aaro ja kosketti miestä kohteliaasti korkeimmalla olevaan kohtaan kenkänsä kärellä, jotta lenko ruumis menetti tasapainonsa, ja kallistui tielle lengottamaan. Aaro nykäsi vielä uudestaan miestä ja toisti kehoittavan äännähdyksensä.

Mies vaan vähäsen örähti.

Mitähän, jos…

Aaro kosketti vielä miestä varmuuden vuoksi.

Ja sitten solutti hän hiljaa kätensä miehen housun taskuun. Käden mukana tuli sieltä rahakukkaro, jossa oli yksi ainoa kymmenmarkkainen. Aaro otti sen sukkelasti ja lähätti kukkaron takaisin miehen taskuun.

Katsahdus ympärille ja kipakka juoksu… Ja juostessa tuntui Aarosta kuin tienviereiset vesat olisivat tavoitelleet häntä lyödäkseen…

Juhannuspäivänä lähetti joku päälliköistä taasen Aaron viinanhakuun. Kolmisen virstan päässä joelta oli mökki ja mökin toissilmällä miehellä oli pulloja metsä täynnä. Yhden pullon etsi hän pensaasta täältä, toisen pensaasta tuolta ja kolmannen koivun juurelta kuivien kulojen ja lehtien peitosta. Hänen päävarastoaan ei kukaan tietänyt.

Aaro osti kaksi pulloa päällikölleen ja yhden itselleen. Jokaisessa pullossa oli vettä puoleksi, ja puolitoista markkaa ne maksoivat kappale.

Aaro tarjosi iltasella pullostaan päälliköllekin. Mutta itsellään hänellä oli niin tavattoman hauska. Töppöset tuntuivat olevan niin kepeät, niin kovin kepeät, että niilläkös vasta olisi kelvannut tukkien selässä keppelehellä. Ja metsän puut näyttivät nauravan ja nauraessaan vapisevan…

Aaro meni näetten metsään korttimiesten luo. Siellä hän rupesi pelaamaan oikein rahaista nakkia, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kortitkin.

Auringon laskettua meni Aaro kylään päin muutamien nuorten tukkipoikain keralla, sillä kylässä kuului muutamassa talossa olevan paljon tyttöjä…

Aaron pullo kun oli jo iltasella mennyt tyhjäksi, antoi eräs päällikkö aamulla hänelle kohmeloryypyn.

Ja Juhannuksesta lähtien korotettiin Aaron palkka markasta kahdestakymmenestä pennistä puoleentoista markkaan.

Mutta parin viikon perästä laskettiin joesta viimeiset tukit järven lahteen. Aaro sai olla viimeiseen asti työssä, vaikka miehiä päivä päivältä vähennettiin lautan hännän joensuuta lähetessä. Aaro toivoi pääsevänsä lautallekin, mutta kun viimeiset puut olivat lahteen lasketut, annettiin hänelle viimeinen tili.

Kotikylälle päin ei Aaro ajatellutkaan lähteä. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu mennä hyvin kauvaksi, jossa ei hänen kotikyläänsä tiedettäisi olevan olemassakaan…

Muutamia päiviä astuttuaan tuli hän rautatien asemalle. Sattumalta oli tullut kulkemaan sen lähitse ja pistäiksen katsomaan, kun kuului junakin juuri kulkevan.

Juna tuli niin muhkeana ja mahtavana ja kiljahti kopeasti tullessaan. Silloin Aaro rietautui juoksemaan pilettiluukulle, haamasi kaikki rahansa kukkarostaan ja pyysi pilettiä niin pitkälle matkalle kuin rahoilla pääsee.

Piletin myyjä katsoi vähän ihmetellen, mutta toi kuitenkin piletin ja antoi viisitoista penniä takaisin.

Aaro koppasi konttinsa käteensä ja juoksi junaan. Vaunussa ei ollut muita matkustajia kuin joku neiti, jonka posket olivat melkein läpikuultavan puhtoiset, puku aivan lumoava ja päässä kukitettu hattu. Aaro painautui nurkkaan istumaan ja tarkasteli neitiä. Neiti luki, nosti muutaman kerran suuria silmiään ja vilkasi Aaroon. Aaro oikein vavahti nähdessään tuon katseen…

Toista semmoista katsetta ei Aaro enää saanut, mutta neiti siihen sijaan sai Aarolta yhtä pitkän katseen kuin Aaro tuli junalla kulkemaan.

Mitenkä kiivaasti se juna kulki!

Mutta ainoastaan kiireen kautta jouti Aaro vilkasemaan mitenkä puut vilahtelivat radan varsilla. Sitten käänsi hän katseensa neitiin…

— Eikös se poika ollut jääpä tälle asemalle? tuli konduktööri huomauttamaan.

Aaro ei ollut muistanut koko asiaa. Kiireesti hän ryykäsi ulos.

— Niin.

Ja juna läksi.

Äkkiä näkyi Aaro muistavan jotakin. Hän läksi juoksemaan junan perästä ja huusi hädissähengin:

— Konttini jäi!

Konduktööri seisoi nauraen vaunun rappusilla ja junan vauhti vaan yhä kiihtyi.

— Elä juokse poika radalle! huudettiin asemalta.

— Konttini! huusi Aaro ja juoksi kuin tuskainen.

Juna eteni ja pieneni. Vähän ajan perästä pilkoitti se pienenä, mustana kääpiönä pitkän, suoran rata-aukean toisessa päässä ja puhkui mustaa savua pirullisesta kidastaan.

Aaro juoksi perästä. Tottapahan tavoittaisi seuraavalta asemalta.

Huimaa vauhtia oli mennyt juna, mutta huimaa vauhtia meni Aarokin.

Punaisesta talosta pistäytyi ratavahti ulos, huutaen:

— Ei saa kulkea radalla!

Mutta minkäpä hän pojalle teki. Luuli kaiketi hulluksi.

Asemaväli oli jokseenkin lyhyt. Vihdoin näkyi asema pitkän rata-aukean päästä ja asemalla seisoi juna puhallellen torvestaan savupalloja ilmaan.

Aaron vaatteet olivat aivan kosteat ihosta virranneesta vedestä, mutta yhä kiivaammin hän juoksi.

— Hiiiuu!

Ja juna läksi liikkeelle. Aaro oli jo jokseenkin likellä.

— Konttini, konttini!

Aaro puuristi viimeisetkin voimansa. Asemalla seisoi mies, jonka hattu oli ympäröity sinisellä nauhalla.

— Minnekäs juokset, poika?

— Niinkun konttini vei!

— Mutta rataa ei saa juosta, sanoi sininauhahattuinen.

— Voi, seisottakaa, että saan konttini!

— Sähkötetään seuraavalle asemalle, että ottavat siellä pois.

— Maksaako se mitä?

— Parisen markkaa.

Mutta Aarolla oli rahaa ainoastaan viisitoista penniä. Sininauhahattuinen ei antanut hänen juosta edelleen, eikä siitä olisi kuulunut olevankaan mitään hyötyä.

Voi kun Aaroa harmitti tuommoinen ryövärin mokoma. Ja kun kontissa olivat kaikki hänen alusvaatteensa ja kengätkin! Aarolle ei jäänyt ylle kuin yhdet toimikkaiset housut, paita, takki ja hattu. Mutta minkäpä sille teki…

Aaro läksi astuskelemaan tietä myöten, vieköönpä tie minne hyvänsä.

Oli jo heinä-aika. Miehet kyllä kävivät kaikkialla kaupaksi.

Suurempi talo sattui olemaan tien varressa ja Aaro otettiin siihen työhön. Talossa oli seppä ja Aaro niin maailmaa matkaavana miehenä katsottiin parhaiten sopivan sepän toveriksi.

Pari päivää oli Aaro työssä. Mutta kolmannen päivän aamuna sanoi hän olevansa kipeä. Ja kipeä hän olikin, oli ruumis niin veltto, että hänen oli mahdoton työhön ryhtyä.

Aaro makaili puolille päivin. Mutta sitten tuntui ruumis vieläkin pehmeämmältä. Illemmalla pyysi Aaro palkkaansa, vaan isäntä ei antanut näin keskellä viikkoa… olkoon viikon loppuun.

Aaron täytyi tyytyä.

Mutta yöllä, kun ihmiset olivat nukkuneet, kapusi Aaro portaita myöten pieneen vinnikammariin. Siellä olivat sepän vaatteet ja ne puki Aaro yllensä, jalkaansa sirot saappaat ja kaulaansa valkoisen kauluksen. Omat ryysynsä pani hän nyyttiin ja lisäksi kaikki sepän alusvaatteet.

Aaro painoi ovet hiljaa kiini ja läksi. Pari päivää käveli hän niin kiivaasti kuin kerkesi. Mutta kun jälestä ajajia ei alkanut kuulua, alkoi hän sitten rauhoittua.

Miten komealta hän näytti, aivan herrasmieheltä! Taloissa veivät oikein kammariin syömään ja olivat niin nöyriä, että häntä aivan hävetti.

Mutta niissä taloissa, joissa Aaro möi sepän liinavaatteita ruokarahan avuksi, katsoivat ihmiset häneen kuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Mikähän lurjus lienet sinäkin.

Aaro oli jo niin kaukana kotiseuduiltaan, että hän halusi niin hartaasti mennä yhä kauvemmaksi.

Kulkuaan suuntasi hän merenrantakaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvin paljon lastaustöitä kesäisin.

Mutta siellä oli työmiehiäkin niin paljon, ettei niistä puoletkaan työhön mahtuneet. Moni oli sinne tullut suurten ansioitten toivossa, mutta olivat menettäneet entisetkin ansaitsemansa. Moni oli pettyneenä palannut, moni jäänyt sinnekin oleilemaan, saaden joskus sattumalta työtä ja siten hädin tuskin leipänsä ansaiten.

Aaroa ei siellä oikeastaan työhön haluttanutkaan. Peloitti jo edeltä päin nähdessään likaisten ja ryysyisten työmiesten raatavan kuin juhtien ja toisten kaikilla keinoin koettavan päästä päivän puoliskoksi tai pariksi tunniksi tuohon onnelliseen asemaan. Aaro möi sepän vaatteet kappaleen toisensa perästä. Ja sitten ei hän tietänyt miten ruveta elämään.