V.

Sen kesää teki Aaro työtä isän kanssa yhdessä, äidin nuhtelujen ja isän kiukuittelemisen pakolla.

Talvella läksi hän naapurikylään miiluhalkojen hakkuuseen.

Siellä olikin oikein iso työpaikka, josta oli kulkenut maine ympäri koko pitäjän. Eräs isäntä oli myönyt rautatehtailijalle suuren summattoman metsänsä, ja metsä oli sinä talvena hakattava haloiksi ja halot vedettävät jäälle.

Aaro meni metsään, hakkasi kovasti päivän ja alun toistakin. Mutta toisena päivänä istui hän puun tyvelle miettimään, sillä hänen jäsenensä tuntuivat niin kovin veltoilta.

Samana iltana katosi Aaro työmaalta ilman tiliään vaatimatta ja tuli iltapuhteella äidin luo mökille.

Äiti oli kaikkea muuta, mutta ei tyytyväinen. Ei tahtonut oikein mielellään antaa ruokaakaan.

Ja monta työnlaatua ennätti Aaro sinä talvena yrittääkin. Muun ohella meni hän suutarin oppiinkin. Mutta kun suutari oli häntä pitänyt toista viikkoa, sanoi hän, ettei hän voikaan pitää oppilasta…

Kevättalvella vei isä Aaron mukanaan naapurikylään, jossa hän oli tuulimyllyn seiniä salvamassa. Koettaisihan jotakin, arveli isä, sillä täytyyhän maailmanrannan kuitenkin opettaa työtä tekemään. Koloisihan siellä edes hirsiä, jos ei muuta kykenisi tekemään.

Isää pidettiin siellä kuin mestarimiestä ainakin, syötettiin oikein kammarissa erikseen ja annettiin kahvit kahdesti päivään, kaksi kuppia aamulla ja yksi päivällä. Isä oli sanonut emännälle, että kelpaa sille Aarolle ruoka perheen pöydälläkin, mutta sai hän kuitenkin syödä isän kanssa kammarissa.

Aaro oli ensi kertaa näin kunniakkaissa oloissa ja siksi hän oli tavallista ahkerampi. Isäkään ei ilennyt täällä ihmisten ilmoissa niin paljon kiukutella ja komennella, ja sen vuoksi tahtoi poika työskennellä miehekkäämmästi.

Talossa oli kauppakin ja Aaro oli ostanut puodista sikaareja. Niillä hän sitten komeili polttaa tupsuuttaen silloin, kun isä ei ollut näkyvillä.

Eräänä päivänä kävi talossa harjavenäläinen. Sattui ruokatunnin aika ja koko perhe kokoontui katsomaan harjukkaan rihkamia ja monivärisiä kankaita, miesväki istuen ja naiset seisoskellen lattialla avatun laukun ympärillä. Tuli siinä joku kauppakin tekaistuksi pitkien tinkimisien perästä.

Työhön mennessä löysi isä pihalta pienehkön paperikäärön. Kun hän käärön salvokselle mentyään avasi, oli sen sisällä suuri joukko naskaleja.

Aarolle, joka oli ollut katsomassa käärön avaamista, lausui isä:

— Muista pitää suusi kiini!

Harjavenäläinen oli toisessa talossa huomannut naskalinipun hävinneen ja tuli takaisin kyselemään, eikö kukaan ollut sitä nähnyt. Kukaan ei tietänyt sanoa mitään koko naskaleista. —

Aaro nukkui isänsä kanssa tuvassa yhdessä sängyssä.

Eräänä iltana, kun isä oli jo nukkunut, heräsi hän. Joku kopeloi hänen housunsa taskua.

Aaro oli sieltä jo vetänyt pois rahakukkaron.

Isä oli hyvin vihainen, juonitteli kauvan aikaa, kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut heräisi ja kuulisi.

— Eihän isäkään antanut venäläiselle pois naskalikääröä, uskalsi Aaro vihdoin sanoa.

Isä vaikeni.

— Oma löydetty, vieras varastettu, sanoi hän vihdoin ja nukkui. Huomenna sattui salvoksella ikävä onnettomuus. Kun isä nosti hirren päätä salvoksen nurkalle, sattuikin hirsi vierähtämään nurkalta pois ja putosi isän jalalle.

— Ota hirsi pois! huusi isä tuskaisena, kun Aaro hädissään ei osannut mitään tehdä.

Aaro kiirehti hirttä vieryttämään.

Isän sääriluu oli katkennut poikki.

Naapurin isäntää pidettiin tämmöisten jäsenvikojen lääkärinä, ja hänet haettiin apuun. Hän väänteli ja rusenteli jalkaa jos minne päin isän huutaessa. Vihdoin näytti se hänestä tarpeeksi suoralta, ja hän köysi isot, paksut puupalikat jalan kahden puolen.

Koko kevännä ei isä kyennyt vuoteesta liikahtamaan. Aaro ei silloin paljoa töistä välittänyt. Menihän kuitenkin aina pois siitä näkösältä työpaikalleen, Lemperin halkometsään. Mutta sieltä hän pujahti läheiseen mökkiin siksi, kunnes joutui syönnin aika.