← Table of contents
Aaro

XII.

Reading edition

Muutamien päivien perästä oli Aaro oikeuden edessä syytettävänä varkaudesta.

Tuomion tekoa lykättiin kuukausi eteenpäin, että ennätettäisiin hankkia syytetyn mainetodistus asianomaiselta kirkkoherralta. Syytetty passitettiin lääninvankilaan tuomiopäivää odottamaan.

Saman päivän iltapuolella kävivät vankilan saarnaaja ja opettaja vankeja katselemassa. Pastori seisottui totisen ja synkän näköisenä kynnyksen ulkopuolelle.

— Hyvää päivää, Aaro! sanoi opettaja sisään astuessaan ja kyseli mitenkä oikeudessa oli käynyt.

Opettaja näytti olevan iloinen, kun nuorukainen tuli niin kauvan vankilassa viipymään.

Oven ulkopuolella ollessaan oli pastori silmännyt Aaron oven päälliseen tauluun ja opettajan takaisin tultua virkahti hän melkein kauhulla:

— Varkaudesta! Noin nuori poika ja niin paatunut!

— Paatunut hän ei suinkaan ole, virkkoi opettaja. Poloinen vaan on saanut jäädä sisällöttömäksi ja ponnettomaksi kasvatuksen puutteessa, ja maailmasta saanut semmoista sisältöä, joka taudin tavalla on henkeä kuihduttanut.

— Niin, niin, huokaili pastori. Syntiä on täynnä tämä maailma, ja päivä päivältä se tuomiotaan lähenee. Vähän voivat vankilatkaan noita paatuneita nöyryyttää. Useimmat heistä ovat hyvinkin tyytyväisiä, kun pääsevät tänne näinkään hyviin oloihin. Ankara on Jumala niille, jotka hänen käskynsä rikkovat, kostaen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta ihmiset synnillisen säälin vuoksi eivät ymmärrä niitä, jotka Jumalan ovat, eivätkä käytä oikein hänen aseitaan. Siksi täytyy Hänen ankarasti rangaista kaikkia kansoja.

Opettaja ja pastori olivat olleet vähän eri mieltä tästä asiasta ja siksi pastori taasen tahtoi tuoda vakaumuksensa esille. Pastorin mielestä opettaja kohteli liijan lievästi noita paatuneita.

Opettaja ei tällä kertaa ruvennut jatkamaan entistä väittelyä. Hän oli jo itsekin ruvennut osiksi epäilemään uskoaan, uskoa, että rakkaus yksin voi riittää pahaa vastustamaan. Hän oli nähnyt vuosikauden pituisella vankilan opettajana olo-ajallaan, etteivät muutamat kaikkein hellimmästäkään kohtelusta lämmenneet, vaan voivat ivallisesti nauraa vasten kasvoja sillekin, joka niin täydestä sydämmestään olisi suonut heille ainoastaan hyvää. Mutta ehkäpä hän ei oikein rakastanutkaan tai ehkei hänellä ollut voimia…

— Kun saataisiin koko kansa valistetuksi, jokainen nukkuva henki hereille, niin jospa ne sitten vankilat alkaisivat olla vähemmän tarpeellisia, lausui opettaja.

— Tai kun saataisiin jokaiseen sydämmeen kipinä rakkautta, jatkoi hän vähän ajan perästä.

Pastori kuului puhuvan jotakin vastaukseksi. —

Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta kertomista, ja Aaro kuunteli.

Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa vankilasta.

Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.

Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.

Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. —

Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön… Aaro meni sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:

— Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!

Aaro vavahti, ja masentuneena hän mateli tiehensä.

Hänet valtasi niin kammottava tunne. Tuntui kuin hän olisi ollut vangin rannukkaisissa vaatteissa ja kuin hänellä olisi ollut leveä, musta viiva otsassaan.

Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne, jotka vankilasta palanneina ja ihmisten hylkiminä hautaansa kohden hoippuivat. Ja sitten ajatteli hän hyvää opettajaa siellä uudessa kodissa, josta hänet äsken oli ulos sysätty, ja hän tahtoi päästä jälleen sinne.

Ja täällä ulkona oli syksyinen päivä niin harmaa ja sumuinen. Auringosta ei näkynyt haamuakaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings