X.

— Sänky ylös ja kasvojen pesulle.

Aaro kimposi ylös säikähtäen ja sukasi sängyn säppiinsä seinälle. Sitten meni seisomaan ovelle, jonka vartija oli jättänyt auki.

— Käykää pesemään kasvojanne.

— Tarvitseekos ne…

— Täällä täytyy pestä, kuulittehan.

Aaro meni pesemään, vaikka se hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä. Eihän hän muulloinkaan kasvojaan pessyt eikä kaltannut, niin eivätkö ne nyt täällä kelpaisi.

Takaisin tullessaan hän seisottui katsomaan, mitä hänen huoneensa oven päällisessä taulussa oli kirjoitettuna.

— V-a-r-var-k…

Aaro arvasi lapun.

Samoin näkyi olevan viereisissäkin tauluissa. Päivemmällä romahti taasen lukko.

— Kirkkoon.

— Onkos nyt pyhä?

— On.

Aaro meni ovelle ja jäi odottamaan minne päin vartija neuvoo menemään. Vartija aukoi ovia ja äännähti kunkin avattuaan:

— Kirkkoon.

Sieltä vetäytyi monen näköistä juurikkata esille. Aaro meni muiden mukana ja sieltä se löytyikin pimeän käytävän sokkelon perältä huone, jossa jumalanpalvelusta pidettiin.

Miehet painautuivat istumaan. Tuskin yksikään painoi päätänsä kumarruksiin, kuten Aaro oli nähnyt kotipitäjäänsä kirkossa tehtävän.

Monen näköistä oli siinä miestä! Siinä vanhaa, siinä nuorta, siinä keskinkertamaista, ja kaikki samallaisissa rannukkaissa puvuissa. Kuitenkaan ei näkynyt olevan ketään Aaron nuoruista.

Tuossa oli karkeakasvoinen ja parroittunut mies, mies vahva kuin karhu, ja suuri arpi paistoi parran lävitsekin toisesta poskesta. Hän "hymyili" niin halveksivan ivallisesti kirkon penkkiin istuessaan, että Aarosta näyttivät oikein kamaloilta nuo raaistuneet kasvot. Mies kaiketi tahtoi toisille näyttää, ettei hän ole semmoinen kirkkomies, joka taivaasta vähääkään välittäisi.

Pappi alotti saarnan.

Virallisella ja ankaralla äänellä hän teroitti mitenkä ihmisraukoilla yleensäkin on voimattomuus kaikkeen hyvään ja halu kaikkeen pahaan. Mutta nämä onnettomat vangit olivat uponneet kaikkein syvimmälle turmeluksen saastaiseen lammikkoon, olivat alentuneet eläinten tasalle. Esivallan oli heidät jo täytynyt ottaa rangaistakseen. Heidän oli nöyrryttävä Jumalan edessä paljon enemmän kuin muiden ihmisten. Heidän, jos kenen, on kuin Jobin hyljättävä kaikki lihalliset ja pyydettävä Herralta armoa tomussa ja tuhkassa.

Pitkä oli saarna ja läpikäyvänä tarkoituksena oli saada selitetyksi, mitenkä alhaalle oli kuulijakunta vajonnut. Mitkään omat pyrinnöt, omat harrastukset eivät heitä enää voisi auttaa, vaan on heidän polvistuttava Golgatan ristille, Kristuksen veren kautta pyydettävä Jumalalta armoa.

Pastori tahtoi kerralla murskata kuulijakuntansa kivikovat sydämmet.

Mutta arpikasvoinen mies ja pari muutakin näyttivät julkista tyytymättömyyttään toisille kuulijoille salaisin puolin ivallisesti irvistelemällä.

Useat muista katselivat heitä.

Loppupuolla saarnaa eivät arpikasvoinen ja ne toiset jaksaneet irvistellä, vaan koettivat etsiä mukavinta asentoa. Useat torkkuivat, torkkuivat sen verran kuin arvelivat tohtivansa, sillä oven molemmin puolin istuivat vartijat pitäen kuulijakuntaa silmällä, ja vartijoilla olivat sapelit vyöllä…

Saarnan loputtua marssitettiin miehet kammioihinsa. Arpikasvoinen sanoi vartijalle käytävässä:

— Sietäisipä olla hyvä rokka puoliseksi semmoisen löylyn siedettyään.

Vartija nauraa kyhäytti.

Mutta Aaron mielen olivat papin saarnaa kuunnellessa täyttäneet synkät ajatukset. Hän taisi todellakin jo olla mahdoton ihmisiksi elämään, koska papin poika ja pappi olivat niin vakuuttaneet.

Tuota ajatusta hän jatkoi huoneessa yksin ollessaan. Ja miten ollakaan, vihdoin siitä muodostui kokonainen elämän suunnitelma.

Hän tekisi oikein suuren varkauden. Jos ei onnistuisi, pääsisi tänne kentiesi elinajakseen. Mutta jos onnistuisi, rupeisi sitte elämään oikein herroiksi ja matkustaisi tuntemattomille seuduille.

Suunnitelma täytti mielen kokonaan ja selvisi eläväksi yksityiskohtiaan myöten. Aaro käveli tuohtuneena edestakaisin lattialla ja mietti tulevaisuuden kuvaansa. Äskeisestä saarnasta tuntui korvissa humisevan jotakin semmoista, että "ainoastaan Jumalan avulla voipi se olla mahdollista". Ja illan pimetessä tapasi Aaro itsensä hartaana ojentamassa käsiään ylöspäin huoaten:

— Annathan sen onnistua!

Mutta lukko rämähti, oven luukku aukeni ja vartija äännähti:

— Ruokaa.