← Table of contents
Voimaihminen

VIII

Väinö Hämeen-Anttila translation

"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon n‰keminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksin‰isyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti k‰ytin edelleenkin rotkon reunaa myˆten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyv‰kseen; mutta jonkun ajan kuluttua h‰n lakkasi ilmestym‰st‰ kuistille, ik‰‰nkuin kyll‰styneen‰ v‰linpit‰m‰ttˆmyyteeni. En tied‰, miten h‰net saatiin herke‰m‰‰n. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pid‰tt‰‰ h‰net v‰kisinkin. Varovaisuus vaati heit‰ nyt v‰ltt‰m‰‰n kaikkea, mik‰ saattoi ‰rsytt‰‰ minua. Niin ainakin arvelen.

"Vaikka Chilen s‰ihkyvin silm‰pari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. N‰in meni taas muutamia p‰ivi‰. Aloin ajatella, ett‰ nuo kuningasmieliset olivat kenties l‰hteneet jonnekin muuanne. Mutta er‰‰n‰ iltana, kiirehtiess‰ni kaupunkia kohti, n‰in taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan h‰nen tytt‰rens‰. H‰n seisoi pidellen puupylv‰‰st‰, solakkana ja valjuna, isot silm‰t puutteen ja surun painamina syv‰lle kuoppiinsa. Katselin h‰nt‰ tiukasti, ja h‰n kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyv‰ll‰ silm‰yksell‰. Kun sitten ohitse ratsastettuani k‰‰nsin p‰‰ni, n‰ytti h‰n kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.

"Min‰ tottelin, senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli h‰mm‰stykseni. Viel‰ suuremmaksi k‰vi se kuullessani, mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa. H‰n alotti kiitt‰m‰ll‰ minua is‰ns‰ heikkouden suvaitsemisesta, niin ett‰ minua h‰vetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enk‰ suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti h‰nen huuliansa, mutta h‰n ei kertaakaan horjahtanut s‰ve‰st‰ ja surumielisest‰ arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni. Senjores, meiss‰ ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun h‰n p‰‰si varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti h‰n, n‰ytti s‰ilytt‰neen henkiin tuon v‰‰ryytt‰ k‰rsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja s‰‰liv‰isyyteeni.

"'V‰‰ryytt‰ k‰rsinyt mies', virkoin min‰ kylm‰kiskoisesti. 'No, samaa ajattelen min‰kin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.

"'H‰n oli onneton kristitty, joka Jumalan nimess‰ rukoili apua ovellamme, senjor' vastasi h‰n yksinkertaisesti.

"Aloin ihailla tyttˆ‰. 'Miss‰ h‰n on nyt?' kysyin j‰yk‰sti.

"Mutta h‰n ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai h‰n muistutetuksi minulle ylpeytt‰ni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yritt‰nyt pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henke‰. H‰n tietysti tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi h‰n, rukoili minua hankkimaan nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. H‰nell‰ oli muka t‰rke‰ ilmotus teht‰v‰n‰ ylip‰‰llikˆlle.

"Por Dios, hyv‰t herrat, h‰n pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen esiintyvin‰‰n mies-paran pelkk‰n‰ puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yht‰ paljon jalomielisyytt‰ kuin oli h‰nelle osottanut kuningasmielinen perhe, jolta h‰n oli saanut turvapaikan.

"Haa! Se oli hyvin ja ylv‰‰sti sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle. Pidin h‰nt‰ suurena. Voi, h‰n oli vain leppym‰tˆn!

"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes n‰hd‰kseni Gaspar Ruizia, jonka p‰‰ttelin oleksivan talossa.

"Mutta tyynemmin harkitessani aloin n‰hd‰ muutamia vaikeuksia, joiden kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut helppo l‰hesty‰ ylip‰‰llikkˆ‰ sellaisella kertomuksella. Pelk‰sin huonoa menestyst‰. Vihdoin katsoin paremmaksi esitt‰‰ asian oman divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni yst‰v‰lle, joka oli hiljakkoin m‰‰r‰nnyt minut ajutantikseen.

"Mutkattomasti otti h‰n sen heti k‰sist‰ni.

"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi h‰n halveksivasti. 'Sinun olisi pit‰nyt menn‰ miekka k‰dess‰ sis‰lle ja vaatia h‰nt‰ antautumaan, sen sijaan ett‰ pakisit kuningasmielisen tytˆn kanssa kuistilla. Nuo ihmiset olisi pit‰nyt h‰‰t‰‰ tiehens‰ aikaa sitten. Kuka tiet‰‰, kuinka monta vakoojaa on majaillut heid‰n luonaan ihan leirimme keskell‰? Suojeluskirja ylip‰‰llikˆlt‰! Sen miekkosen julkeutta! Ha! ha! Nyt sieppaamme h‰net t‰n‰ yˆn‰, ja sitten otamme ilman mit‰‰n suojeluskirjaa selville, mit‰ h‰nell‰ on niin ylen t‰rke‰t‰ sanottavaa. Ha, ha, ha!'

"Kenraali Robles — rauha h‰nen sielulleen — oli lyhyt, pˆn‰kk‰ mies, tuima ja rattoisa, pyˆreiss‰ silmiss‰ kova tuijotus. Surkeuteni n‰hdess‰‰n h‰n lis‰si:

"'No, no, chico — lupaan sinulle h‰nen henkens‰, jollei h‰n tee vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmeh‰n toki nitist‰ hyv‰‰ soturia, jos asiasta muulla p‰‰see. Maltas! Olen utelias n‰kem‰‰n voimaihmist‰si. Veitikalle ei kelpaa v‰hempi kuin kenraali — hyv‰, h‰n saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! L‰hdenp‰ itse pyyntiin, ja sin‰ tulet tietysti mukaan.'

"Ja se tehtiin samana yˆn‰. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myˆhemm‰ll‰ l‰ksimme kenraali ja min‰ tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevytt‰ laukkaa taipaleelle. Pys‰hdyimme v‰h‰n matkan p‰‰h‰n talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehi‰, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo n‰ytti kuutamossa autiolta.

"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sis‰lt‰ naisen ‰‰ni, kuka koputti. P‰‰llikkˆni tˆlm‰si minua lujasti kyyn‰sp‰‰ll‰‰n. Min‰ ‰hk‰isin.

"'Min‰ t‰‰ll‰ olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'

"Ovi avautui hitaasti. N‰hdess‰‰n toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttil‰‰ pitelev‰ tyttˆ per‰yty‰ vitkallisesti edell‰mme, varjostaen valoa k‰dell‰‰n. H‰nen j‰hmettyneet, valjut kasvonpiirteens‰ n‰yttiv‰t aavemaisilta. Min‰ astuin sis‰‰n kenraali Roblesin per‰ss‰. H‰nen katseensa olivat t‰hd‰tyt minuun. Tein p‰‰llikkˆni sel‰n takana avuttoman liikkeen, yritt‰en samalla kertaa antaa tyynnytt‰v‰‰ s‰vy‰ kasvoilleni. Yksik‰‰n meist‰ kolmesta ei ‰‰nn‰ht‰nytk‰‰n.

"Olimme huoneessa, jonka lattia ja sein‰t olivat paljaat. Siell‰ oli j‰re‰tekoinen pˆyt‰ ja pari tuolia, ei yht‰‰n mit‰‰n muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, v‰‰nteli k‰si‰‰n meid‰n ilmestyess‰mme esille. ƒ‰nek‰s naurun r‰h‰hdys kajahteli tyhj‰ss‰ talossa kovin h‰tk‰hdytt‰v‰n‰ ja kaameana. T‰llˆin yritti vanha vaimo p‰‰st‰ ohitsemme.

"'Ket‰‰n ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.

"Heilautin oven kiinni, kuulin s‰pin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.

"Ennen kuin sen enemp‰‰ enn‰tettiin virkkaa huoneessa kuulin h‰mm‰styksekseni et‰isen ukkosen jymy‰.

"Huoneeseen tullessani oli minulla selv‰ vaikutelma kauniista ja selke‰st‰ kuutamoyˆst‰; pilven hattaraakaan ei ollut n‰kynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin l‰hetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiˆˆn. Sanomattomaksi ihmetyksekseni n‰in p‰‰llikkˆni silmien kuvastavan kauhistusta. ƒkki‰ tunsin p‰‰t‰ni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttˆ n‰ytti huojuvan keskilattialla, vahakynttil‰ kirposi h‰nen k‰dest‰‰n ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kime‰ kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopime‰ss‰ kuulin laastin rapisevan seinist‰ lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidelless‰ni oven s‰pist‰ kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan p‰‰ni yll‰. T‰r‰hdys oli p‰‰ttynyt.

"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tied‰tteh‰n, senjores, etteiv‰t meid‰n maassamme urhoollisimmatkaan h‰pe‰ pelkoa, jolla maanj‰ristys j‰rkytt‰‰ ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettˆm‰n kauhun valtaa.

"Se oli minun ensim‰inen maanj‰ristykseni, ja olin levollisin heist‰ kaikista. K‰sitin ulkopuolelta kuuluneen jysk‰hdyksen johtuneen siit‰, ett‰ kuisti oli sortunut puupylv‰ineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava t‰r‰hdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy l‰heni taas. Kenraali rynt‰ili ymp‰ri huonetta, tavotellen kai ovea. H‰n rapisteli kuin yritellen kavuta ylˆs seini‰, ja selv‰sti kuulin h‰nen rukoilevan useitakin pyhimyksi‰ avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui h‰n.

"Ainoastaan tytˆn ‰‰nt‰ en kuullut.

"'Kenraali', huusin min‰, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'

"En tuntenut h‰nen ‰‰nt‰‰n siin‰ sadatuksen ja ep‰toivon huudossa, joka puhkesi h‰nelt‰. Tied‰n maassani — etenkin niiss‰ maakunnissa, joissa maanj‰ristyksi‰ sattuu useimmin — monia ihmisi‰, jotka eiv‰t suostu syˆm‰‰n, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipˆyt‰‰n suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, ett‰ seinien liikkuminen saattaa likist‰‰ oven kerrassaan avaamattomaksi. N‰in oli meille k‰ynyt. Me olimme loukussa, ja kenelt‰k‰‰n emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.

"H‰n oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrin‰n yli kuulin mahtavan ‰‰nen huutavan j‰ttil‰iskeuhkoin: 'Erminia!' Maanj‰ristys on suuri s‰‰tyerotusten tasottaja. Ker‰sin kaiken p‰‰tt‰v‰isyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'H‰n on t‰‰ll‰' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ik‰‰nkuin raivostuneen pedon karjahdus — sill‰v‰lin kun p‰‰t‰ni pyˆrrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.

"H‰n jaksoi nostaa raskaan kannatuspylv‰‰n aseekseen. Pidellen sit‰ kainalossaan kuin peist‰, mutta molemmin k‰sin, h‰n vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyˆk‰ten p‰‰t‰pahkaa sis‰lle meid‰n kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja min‰ kavahdimme jalkeille ja s‰nt‰simme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin p‰‰simme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme n‰imme sitte talon ‰killisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meit‰ kohti, kantaen naista syliss‰‰n. H‰nen pitk‰ musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski h‰n kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.

"Senjores, me p‰‰simme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hyp‰hteliv‰t hevosemme rajusti, sotamiesten pitelemin‰, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja el‰inten silm‰t kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini l‰hestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttˆ‰. H‰n antoi pudistaa itse‰‰n hartioista, siirt‰m‰tt‰ katsettaan tytˆn kasvoista.

"'Que guape!' huusi kenraali h‰nen korvaansa. 'Sin‰ olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Min‰ olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meid‰n n‰hd‰ sen p‰iv‰n.'

"Toinen ei hievahtanutkaan — ik‰‰nkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.

"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, yst‰vist‰mme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieress‰. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."

Gaspar Ruiz n‰ki tytˆn avaavan silm‰ns‰. Silm‰luomien kohoaminen n‰ytti her‰tt‰v‰n h‰net horroksista. He olivat yksin‰‰n; kodittomien ihmisten kauhun- ja h‰t‰huudot kuuluivat rannikkoalangoilta et‰isen‰ ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heid‰n yksin‰isyyteens‰.

Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mit‰ nyt?" huudahti h‰n heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Miss‰ olen?"

Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen p‰‰ns‰ alas.

"… Kuka sin‰ olet?"

Gaspar Ruiz polvistui hitaasti h‰nen eteens‰ ja kosketti h‰nen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi h‰n.

Tyttˆ sai silloin n‰kyviins‰ rauniokasan, joka oli ollut talo; ep‰selv‰sti h‰‰mˆtti se pˆlypilvest‰. "Voi!" parkaisi h‰n, painaen k‰dell‰‰n otsaansa.

"Min‰ kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja h‰nen jalkainsa juuressa.

"Ja he?" kysyi tyttˆ tuskaisesti nyyhkytt‰en.

Gaspar Ruiz nousi, tarttui h‰nt‰ k‰teen ja talutti h‰net hell‰sti rauniokasaa kohti jonka oli maanvierem‰ puolittain peitt‰nyt. "Tule ja kuuntele", h‰n sanoi.

Rauhallinen kuu n‰ki heid‰n kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle rˆykkiˆlle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.

Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sin‰ olet yksin."

Tyttˆ istuutui katkenneen hirren p‰tk‰lle ja laski toisen k‰sivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta l‰hensi sitte huulensa h‰nen korvaansa. "Menk‰‰mme", kuiskasi h‰n.

"En koskaan — en koskaan l‰hde t‰‰lt‰", huudahti tyttˆ, kohottaen k‰tens‰ p‰‰n yli.

Gaspar Ruiz kumartui h‰nen ylitseen, ja tytˆn kohotetut k‰sivarret putosivat h‰nen hartioilleen. H‰n kohotti tytˆn syliins‰, suoristi ryhtins‰ ja alkoi k‰vell‰, katsellen suoraan eteens‰.

"Mit‰ teet?" kysyi toinen heikosti.

"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keve‰‰n kantamukseensa.

"Minun kanssani?" huokasi tyttˆ avuttomasti.

"En ikin‰ ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sin‰ olet v‰kevyyteni."

H‰n painoi tytˆn rintaansa vasten. H‰nen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat h‰nen korvissaan et‰iset valitukset, huudot: Misericordia! Misericordia! H‰n asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ik‰‰nkuin kantaen jotakin pyh‰‰, haurasta ja kallisarvoista.

Aika-ajoin notkui maa h‰nen jalkainsa alla.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings