VI

"Min‰ tunsin ne ihmiset ulkon‰ˆlt‰", kertoili kenraali Santierra vierailleen p‰iv‰llispˆyd‰n ‰‰ress‰. "Tarkotan sit‰ v‰ke‰, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Is‰ oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut h‰viˆˆn vallankumouksen takia. H‰nen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sill‰ h‰n oli meid‰n itsen‰isyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan j‰sen tuli h‰nest‰ v‰h‰p‰tˆisempi henkilˆ kuin h‰nen omat orjansa, jotka meid‰n kunniakas vallankumouksemme vapautti. H‰nell‰ ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehd‰. On mahdollista, ett‰ h‰n kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkens‰, jonka h‰n oli saanut pit‰‰ v‰liaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti k‰vellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksin‰inen paikka. Taloon ei n‰kynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.

"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheli‰isen ranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan er‰‰n naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymm‰rr‰tteh‰n… H‰n oli hyv‰ is‰nmaanyst‰v‰, sen vakuutan. Caballeros, uskokaa tai ‰lk‰‰, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, ett‰ kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"

Pˆyd‰n ymp‰rilt‰ kuuluva leikkis‰n ep‰uskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kest‰ess‰ h‰n siveli valkoista partaansa totisena.

"Senjores", intti h‰n, "kuningaspuoluelainen oli meid‰n ‰rtyneille tunteillemme hirviˆ. T‰m‰n huomautan teille, jotta minua ei ep‰ilt‰isi v‰h‰isimm‰st‰k‰‰n hellyydest‰ tuon kuningaspuoluelaisen tyt‰rt‰ kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten sanottu. Mutta min‰ en voinut olla huomaamatta h‰nt‰ niin‰ harvoina kertoina, jolloin h‰n seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.

"Se vanha kuningaspuoluelainen, tiet‰k‰‰s, oli p‰hk‰hullu. Valtiolliset vastoink‰ymiset sek‰ t‰ydellinen kukistuminen ja h‰viˆ olivat h‰mment‰neet h‰nen j‰rkens‰. Osottaakseen ylenkatsettaan meid‰n is‰nmaanmiesten saavutuksille oli h‰n nauravinaan vankeuttansa, tiluksiensa menetyst‰, talojensa polttamista ja sit‰ kurjuutta, mihin h‰n oli joutunut naisv‰kens‰ kanssa. T‰m‰ naureskelu oli h‰nell‰ kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyˆttym‰ksi, niin ett‰ h‰n alkoi hohottaa ja hihkua heti kun vain n‰ki jonkun vieraan. Se oli h‰nen hulluutensa muotona.

"Min‰ en luonnollisesti ollut mill‰nik‰‰n mielipuolen h‰lyst‰, sill‰ asiamme menestys oli her‰tt‰nyt meiss‰ amerikalaisissa ylemmyyden tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni h‰nt‰ syyst‰ ett‰ h‰n oli vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne eiv‰t tietenk‰‰n olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen, mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet halveksivansa meit‰ amerikalaisia — yht‰ hyv‰‰ syntyper‰‰ kuin hekin — pelk‰st‰‰n syyst‰ ett‰ me olimme heid‰n m‰‰ritelm‰ns‰ mukaan siirtolaisia. Meit‰ oli pidetty nˆyryytetyss‰ asemassa ja pantu tuntemaan alemmuutemme seurael‰m‰ss‰. Ja nyt oli meid‰n vuoromme. Turvallisesti saimme me is‰nmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin min‰ tuota vanhaa espanjalaista enk‰ senvuoksi ottanut huomioon h‰nen r‰iv‰yst‰‰n, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eiv‰t kenties olisi olleet niin suvaitsevaisia.

"H‰n tapasi alottaa huikealla huikkauksella — 'min‰ n‰en is‰nmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' — aikaa ennen kuin saavuin talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelem‰t j‰rjettˆm‰t s‰ttimiset kaikuivat v‰liin s‰hisev‰n k‰hein‰. Sulaa hulluutta kaikki, mutta min‰ tunsin arvoni vaativan pid‰tt‰m‰‰n hevoseni k‰velyyn, vilkaisemattakaan taloon p‰in, niinkuin olisi tuon miehen herjaava h‰ly kuistilla ollut mit‰ttˆm‰mp‰‰ kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, s‰ilytt‰en korskean v‰linpit‰m‰ttˆmyyden s‰vyn kasvoillani.

"Se oli kyll‰ sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pit‰‰ silm‰ni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikett‰, jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa. Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten hehku kunnian ja inhimillisyyden pid‰kkeet monilta miehilt‰ sek‰ herkk‰tuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset kerran heitt‰v‰t sukupuolensa arastelun ja erist‰ytymisen, tulevat he vilkkaan ‰lyns‰ ja s‰‰lim‰ttˆm‰n ‰keytens‰ rajuuden johdosta vaarallisemmiksi kuin aseistetut j‰ttil‰iset."

Kenraalin ‰‰ni kohosi, mutta h‰nen iso k‰tens‰ siveli valkoista partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneytt‰. "Si senjores! Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille saavuttamattomaan hell‰n kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan sellaiseen alennuksen kuiluun, joka h‰mm‰stytt‰‰ miehisi‰ ennakkok‰sityksi‰. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista…"

Muuan vieraista huomautti, ett‰ h‰n ei ollut viel‰ milloinkaan tavannut naista, joka ei olisi kyennyt k‰‰ntym‰‰n aivan poikkeukselliseksi tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen huimap‰isyyden ylemmyys, mik‰ heill‰ on meihin verraten", lopetti keskeytt‰j‰, "tekee heist‰ ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".

Vakavasti kuunnellut kenraali nyˆkk‰si kohteliaaksi myˆntymykseksi. "Si. Si. Olosuhteiden johdosta … aivan. He voivat aikaansaada suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sill‰ kuka olisi osannut kuvitella, ett‰ nuori tyttˆ, h‰viˆlle joutuneen ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiink‰‰n j‰‰neen kuningaspuoluelaisen tyt‰r, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja h‰vityst‰ kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia vallankumouksen johtajille juuri heid‰n menestyksens‰ hetkell‰!" H‰n pys‰htyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.

"Kuolemaa ja h‰vityst‰", jupisi joku kummastuneena; "sep‰ kamalaa!"

Vanha kenraali katsahti ymp‰rilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin. Sotaa nimitt‰in — turmiota. Mutta minusta, joka olen n‰hnyt h‰net ja puhellut h‰nen kanssaan, tuntuu viel‰ luonnottomammalta se keino, jolla h‰n sai vallan tuottaa t‰t‰ tuhoa etel‰isell‰ rajallamme. Se seikka her‰tti minussa j‰rkytt‰v‰‰ ‰llistyst‰, jota kaikki el‰m‰nkokemukseni runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikent‰nyt." H‰n silm‰si vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme ja jatkoi, ‰‰nens‰ s‰vyn muuttuessa: "Min‰ olen, kuten tied‰tte, tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton ‰itini — Jumala h‰nen sielulleen rauhan suokoon — oli ranskatar, kiihke‰n tasavaltalaisen tyt‰r. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten tasa-arvoisuuteen; ja heid‰n veljeytens‰ taasen on mielest‰ni viel‰kin varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat erimielisyyksiss‰‰n! Ja mit‰ tied‰tte maailmassa katkeramman kiukkuista kuin veljesten riidat?"

Huomautuksessa ei ilmennyt v‰h‰ist‰k‰‰n ivan s‰vy‰, joten seurue ei saanut hymyillyksi t‰lle ihmiskunnan veljeyden k‰sitykselle. P‰in vastoin tuntui puhujan ‰‰ness‰ kaihomielisyytt‰, luonnollista miehelle, joka oli s‰ve‰n‰ ja hyv‰syd‰misen‰ joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja v‰ltt‰m‰ttˆmyyden ajamana, esitt‰m‰‰n osaansa armottoman v‰kivallan kohtauksissa.

Kenraali oli n‰hnyt paljon veljesvihoja. "Niinp‰ niin. Ei ole ep‰ilyst‰k‰‰n heid‰n veljeydest‰‰n", vahvisti h‰n. "Kaikki miehet ovat veljeksi‰ ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa p‰‰ss‰, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, v‰l‰htiv‰t mustat silm‰t leikkis‰sti — "jos olemmekin kaikin veljeksi‰, eiv‰t kaikki naiset ole sisariamme".

Nuoremmista vieraista kuultiin er‰‰n mutisevan tyytyv‰isyytt‰‰n sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteit‰. Suom.], joka otti kerj‰l‰istytˆn valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kyll‰kin kaunis silt‰ kannalta kuin me miehet ajattelemme itsest‰mme ja rakkaudesta. Mutta ett‰ nuori tyttˆ, ylv‰‰st‰ kauneudestaan kuuluisa ja viel‰ hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseen guasson, tavallisen maalaisen, se on siet‰m‰tˆnt‰ meid‰n mielipiteellemme naisista ja heid‰n rakkaudestaan. Se on mielettˆmyytt‰. Niin k‰vi kuitenkin. Mutta t‰ytyy sanoa, ett‰ h‰nen tapauksessaan se oli vihan eik‰ rakkauden mielettˆmyytt‰."

Ritarillisen oikeudentunnon nimess‰ esitetty‰‰n t‰m‰n puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka p‰iv‰", alotti h‰n taas, "ja t‰llaista tapahtui sis‰ll‰. Mutta miten se kehittyi, sit‰ ei yksik‰‰n ihminen kykene oivaltamaan. Tytˆn toivottomuuden t‰ytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. H‰n oli ollut kuuliainen soturi. H‰nen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenj‰rk‰le, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa k‰dell‰.

"On selv‰‰, ett‰ h‰n kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja h‰n kaipasikin kipe‰sti apua. H‰nen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta h‰n oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimitt‰m‰, mutta molemmat naiset j‰rjestiv‰t haavottuneelle piilopaikaksi yhden niist‰ mˆkeist‰, joita oli hedelm‰puiden joukossa talon takana. Se hˆkkeli, ylt‰kyllin raikasta vett‰ kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia s‰‰liv‰isi‰ sanoja — siin‰ kaikki, mit‰ he kykeniv‰t antamaan. Arvatenkin sai h‰n osuutensa ruuasta, mit‰ oli tarjolla. Ja niukastihan sit‰ tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leiv‰nkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpe‰t ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."