II

Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntym‰seutuansa eik‰ vanhempiansa, joille h‰n oli ollut hyv‰ poika luonteensa s‰veyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti h‰nen is‰lleen viel‰ suurempaa etua k‰yt‰nnˆss‰ h‰nen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.

Mutta vastahakoisuus p‰iviens‰ p‰‰tt‰miseen kavaltajana oli nyt yllytt‰nyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. H‰n ei ollut kavaltaja. H‰n sanoi taas kersantille: "Te tied‰tte, ett‰ min‰ en karannut, Estaban. Tied‰tteh‰n, ett‰ min‰ j‰in j‰ljemm‰ puiden suojaan kolmen muun kanssa pid‰ttelem‰‰n vihollista, osaston juostessa pakoon!"

Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli viel‰ tottumaton sotatilan verisiin j‰rjettˆmyyksiin, oli viivyskellyt l‰hettyvill‰ ik‰‰nkuin lumoutuneena katselemaan noita miehi‰, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kuten commandante oli sanonut.

Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.

"Kymmenenk‰‰n miest‰ ei olisi riitt‰nyt h‰nen vangitsemisekseen, mi teniente. Ja p‰‰llep‰‰tteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pime‰n tultua. Miksi olisi h‰n, haavottumattomana ja kaikista v‰kevimp‰n‰, j‰tt‰nyt sen tekem‰tt‰?"

"Minun voimani eiv‰t merkitse mit‰‰n suopungilla varustettua ratsumiest‰ vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihke‰sti. "H‰n laahasi minua hevosensa per‰ss‰ puolen penikulman matkan."

T‰lle p‰tev‰lle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaan commandantea.

Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. H‰n oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. ƒnkk‰ilev‰ ‰‰ni soperteli latuskaisista, kelmeist‰ kasvoista. Kersantti kuuli h‰nelt‰, ett‰ tuomitut miehet ammuttaisiin vasta p‰iv‰nlaskun aikana. H‰n pyysi silloin m‰‰r‰yst‰, miten menetell‰ heid‰n suhteensa sill‰v‰lin.

Ajutantti t‰hysteli ‰ke‰sti pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin p‰‰si valoa ja ilmaa yhdest‰ tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."

Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota h‰n kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen k‰skyn rivakasti ja innokkaasti. H‰n hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, p‰‰h‰n ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettiv‰sti purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneen‰ — sitte h‰n kiirehtim‰tt‰ seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.

Puoleltap‰ivin oli kuumuus k‰ynyt siet‰m‰ttˆm‰ksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan t‰yteen. Vangit likist‰ysiv‰t ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyiv‰t veltoissa asennoissaan lojumassa, miss‰ muuri soi hiukankin siimest‰, vahdin istuessa selk‰ ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin j‰rkeilev‰sti kohautellen silm‰kulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla tyˆntynyt ikkunan ‰‰reen. H‰nen tilava rintansa tarvitsi enemm‰n ilmaa kuin muiden; h‰nen leve‰t kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pist‰ysiv‰t rautakankiin kiinni ja n‰yttiv‰t kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylˆs hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet ep‰toivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea h‰lin‰ pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.

"Mink‰t‰hden ette anna vangeille vett‰?"

Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, ett‰ olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.

Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heid‰t on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi h‰n. "Antakaa heille heti vett‰."

H‰nen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.

Mutta kun oli saatu k‰siin pari sankoa ja k‰yty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niit‰ rautakankien liian ahtaista raoista sis‰lle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyess‰ k‰viv‰t niiden kirkaukset syd‰nt‰s‰rkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksess‰ ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus viel‰ kamalampi.

Vapausarmeijan sotamiehet eiv‰t olleet kentt‰leileill‰ varustettuja. Saatiin k‰sille pieni tinapikari, mutta sen l‰hent‰minen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana s‰tkiv‰ss‰ raajakasassa, ett‰ luutnantti Santierra huudahti h‰t‰isesti: "Ei, ei — teid‰n t‰ytyy avata ovi, kersantti."

Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei h‰nell‰ ollut oikeutta avata ovea, vaikka h‰nell‰ olisi ollut avainkin. Mutta avainta h‰nell‰ ei ollut. Sit‰ talletti varusv‰en ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heid‰n t‰ytyi kumminkin kuolla p‰iv‰n laskiessa. Mink‰t‰hden heit‰ ei oltu ammuttu heti aamusella, sit‰ ei h‰n voinut k‰sitt‰‰.

Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. H‰nen hartaasta pyynnˆst‰‰nh‰n commandante oli lyk‰nnyt telotuksen. T‰m‰ suosionosotus oli suotu h‰nelle sen johdosta, ett‰ h‰n oli ylh‰ist‰ syntyper‰‰ ja ett‰ h‰nen is‰ll‰‰n oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylip‰‰llikˆn k‰yv‰n linnotuksessa johonkin aikaan ehtoop‰iv‰ll‰ ja toivoi yksinkertaisesti, ett‰ h‰nen lapsellinen v‰lityksens‰ saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni h‰nen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. H‰nest‰ tuntui p‰iv‰nselv‰lt‰, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan h‰nen anomustaan. H‰n ei mitenk‰‰n voisi pelastaa noita miehi‰, ja h‰n oli vain toimittanut vastuulleen k‰rsimykset, jotka olivat lis‰‰ntyneet heid‰n kovaan kohtaloonsa.

"Menk‰‰ siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti Santierra.

Kersantti pudisti p‰‰t‰ns‰ ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrj‰silm‰yksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja ‰‰nettˆmiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien v‰litse toisten laihojen, v‰‰ntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.

H‰nen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos h‰net, kersantti, p‰‰stett‰isiinkin h‰nen arvoisuutensa luokse, saattoi h‰n odottaa tulokseksi ainoastaan hengellek‰yp‰‰ selk‰saunaa h‰nen arvoisuutensa levon julkeasta h‰iritsemisest‰. H‰n teki puolustelevan liikkeen k‰sill‰‰n ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.

Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta ep‰rˆitsi. H‰nen siev‰t soikeat kasvonsa, sile‰t kuin tytˆn, punehtuivat h‰vett‰v‰st‰ pulasta. Sen laatu tuntui h‰nest‰ kovin nˆyryytt‰v‰lt‰. H‰nen haiveneton yl‰huulensa vapisi; h‰n n‰ytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.

Viitt‰kymment‰ vuotta myˆhemmin kenraali Santierra, vallankumousp‰ivien kunnianarvoisa j‰‰nnˆs, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan tyˆl‰‰ksi k‰vell‰ puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestit‰ talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia h‰n suosi etusijassa, entisin‰ asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat h‰nen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syyst‰ ett‰ h‰n oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa is‰nmaallisessa laivastossa ottanut osaa pid‰tys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — n‰m‰ seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. H‰n tuli hyv‰nlaisesti toimeen kieliss‰, t‰m‰ viimeisi‰ vapausarmeijasta eloonj‰‰neit‰. Pitk‰n valkoisen parran silitys, aina kun h‰nelt‰ puuttui joku ranskalainen sana, antoi h‰nen muistelmiensa s‰vylle huoletonta arvokkuutta.