VII

Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliselt‰ perheelt‰, sitte kun tyt‰r oli avannut heid‰n viheli‰isen turvapaikkansa oven ‰‰rim‰iseen h‰t‰‰n ahdistetulle. Tytt‰ren synkk‰ p‰‰tt‰v‰isyys hallitsi is‰n hulluutta ja ‰idin vapisevaa h‰mminki‰.

H‰n oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teit‰ haavotti?"

"Sotamiehet, senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla ‰‰nell‰ vastannut.

"Is‰nmaanmiehet?"

"Miksi?"

"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen sein‰‰n tytˆn tummien silmien tarkastelemana. "Minut j‰tettiin kuolleeksi tuonne."

Tyttˆ ohjasi h‰net talon l‰pi pieneen savesta ja ruo'oista kyh‰ttyyn mˆkkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelm‰puutarhan pitk‰‰n heinikkˆˆn. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.

"Kukaan ei hae teit‰ t‰‰lt‰", sanoi tyttˆ, katsellen h‰nen avuttomuuttaan. "Yksik‰‰n ei tule l‰hellemme. Meid‰tkin on j‰tetty kuolleiksi — t‰nne."

Mies liikahti levottomasti likaisella olkil‰j‰ll‰‰n, ja niskan kirvellys pusersi h‰nelt‰ houreisen voihkauksen.

"N‰yt‰n min‰ viel‰ Estabanille, ett‰ olen elossa", jupisi h‰n.

H‰n vastaanotti tytˆn avun ‰‰neti, ja monet kivun p‰iv‰t kuluivat verkalleen. Tytˆn k‰ynnit mˆkiss‰ tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyiv‰t kuumeisiin unelmiin enkeleist‰, jotka saapuivat h‰nen sairasvuoteensa ‰‰reen, sill‰ Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaper‰isiss‰ kysymyksiss‰ — ja olipa kyl‰n pappi yksin vaivoin opettanut h‰nelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. H‰n odotteli hoitajatartaan k‰rsim‰ttˆm‰sti ja tunsi syv‰‰ mielipahaa, kun n‰ki h‰nen poistuvan pime‰st‰ hˆkkelist‰ ja katoavan kirkkaaseen p‰iv‰paisteeseen. Siin‰ kovin heikkona viruessaan huomasi h‰n kykenev‰ns‰ melkoisen selv‰sti kuvittelemaan esille tytˆn kasvot, kun ummisti silm‰ns‰. Ja t‰m‰n kyvyn keksiminen vieh‰tti h‰nen toipumisaikansa pitki‰ yksin‰isi‰ hetki‰. Myˆhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili h‰n h‰m‰r‰n tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksell‰.

Sekap‰inen is‰ k‰yskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. K‰yt‰v‰ss‰ istui tuolilla ‰iti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain k‰tkeytynein‰ halpaan mantaan seisoi tyt‰r nojaillen oven pihtipieleen. Kyyn‰sp‰‰t polviin tuettuina ja p‰‰ k‰sien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla ‰‰nell‰ noille kahdelle naiselle.

Puutteen yhteinen kurjuus olisi k‰‰nt‰nyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn yll‰pit‰misen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi t‰m‰n. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi h‰n uutisia ihmisist‰, joita he tunsivat. H‰n kertoili heid‰n vaiheitaan, ja kun h‰n kuvaili taistelua, jossa h‰net oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa k‰rsim‰‰ iskua ja salaisten toiveittensa h‰viˆt‰.

Gaspar Ruizilla ei ollut mit‰‰n puoluekantaa. Mutta h‰n tunsi syv‰llist‰ kiintymyst‰ nuoreen tyttˆˆn. Haluten osottautua h‰nen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui h‰n hiukan ruumiillisista voimistaan. H‰nell‰ ei ollut muuta ylv‰stelt‰v‰‰. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit h‰nt‰ yht‰ suurella huomaavaisuudella, selitti h‰n, kuin olisi h‰n ollut kersantti, sek‰ leiriss‰ ett‰ taistelussa.

"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itse‰ni minne hyv‰ns‰, senjorita. Minusta olisi pit‰nyt tehd‰ upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."

H‰nen takanaan ‰‰nn‰hti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; j‰rkens‰ menett‰nyt is‰ marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin t‰llˆin katseensa n‰iden ihmisten tytt‰reen.

H‰n silm‰ili tyttˆ‰ uteliaasti syyst‰ ett‰ t‰m‰ oli el‰v‰ olento, mutta myˆskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin h‰n oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. H‰nen asemansa oli kovin vaikea.

H‰n ei voinut ikuisesti piileksi‰ puutarhassa. H‰n tiesi myˆs varsin hyvin, ett‰ ennen kuin h‰n olisi p‰‰ssyt puoltakaan p‰iv‰matkaa millek‰‰n suunnalle, sieppaisi h‰net kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuv‰en patrulleista ja toisi johonkin niist‰ leireist‰, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt is‰nmaallinen armeija oli kokoontunut. Siell‰ h‰net lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja ep‰ilem‰tt‰ telotettaisiin tehokkaasti t‰ll‰ kertaa. Maailmassa ei n‰kynyt olevan mit‰‰n sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja t‰t‰ ajatellessaan h‰nen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.

H‰nest‰ oli tehty v‰kisin sotamies. H‰n ei pit‰nyt sotilas-urasta. Ja h‰n oli ollut asialleen hyv‰ sotamies kuten vanhemmilleen hyv‰ poikakin s‰veytens‰ ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut k‰yt‰ntˆ‰. H‰net oli riistetty vanhemmiltaan, eik‰ h‰n voinut en‰‰ olla sotamiehen‰k‰‰n — ei ainakaan kunnon sotamiehen‰. Kukaan ei tahtonut kuulla h‰nen selityksi‰‰n. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!

Ja murheellisesti mutisten selosti h‰n kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte h‰n kohotti katseensa oviaukossa seisovaan ‰‰nettˆm‰‰n tyttˆˆn. "Si, senjorita", pahotteli h‰n syv‰‰n huoaten, "v‰‰ryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enk‰ pid‰ v‰li‰, kuka sen riist‰‰ minulta."

Er‰‰n‰ iltana, h‰nen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttˆ huomauttamaan, ett‰ jos h‰n olisi mies, ei h‰n pit‰isi arvottomana mit‰‰n el‰m‰‰, jossa oli j‰ljell‰ koston mahdollisuus.

H‰n n‰ytti puhuvan itsekseen. H‰nen ‰‰nens‰ oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ik‰‰nkuin haaveellisesta ‰‰nest‰, tuntien siit‰ kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla l‰mmitt‰v‰‰ rinnassaan.

"Totta, senjorita", sanoi h‰n, hitaasti kohottaen kasvonsa h‰nt‰ kohti; "Estabanille pit‰‰ n‰ytt‰‰, ett‰ min‰ en lopultakaan ole kuollut".

Hullun is‰n jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva ‰iti oli vet‰ytynyt johonkin tyhj‰‰n huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin p‰iv‰ helotti kuutamo mustien varjojen t‰plitt‰m‰ss‰ pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz n‰ki donna Erminian tummien silmien katsovan alas h‰neen.

"Hm! Kersantti", ‰‰nn‰hti tyttˆ v‰h‰ksyv‰sti.

"Ka, h‰n haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen h‰mment‰m‰n‰, joka n‰ytti paistavan h‰nen valjuista kasvoistaan.

Tyttˆ musersi h‰net katseellaan. H‰nen tahtoessaan tulla ymm‰rretyksi oli t‰m‰ tahto niin voimakas, ett‰ se her‰tti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.

"Mit‰ muuta odotitte minun tekev‰n?" huudahti h‰n kuin ‰kki‰ ep‰toivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enemp‰‰n? Olenko min‰ kenraalina johtamassa armeijaa? — min‰ vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teid‰n ruveta halveksimaan."