XI

"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli h‰nen puolueekseen ker‰ytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja murhaajien saaliina. H‰nell‰ oli ylev‰ ulkomuoto, mutta h‰n oli tyyten vailla s‰‰li‰, kunniallisuutta ja omaatuntoa. H‰n ei tavotellut muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka h‰n oli aikonut k‰ytt‰‰ Gaspar Ruizia kataliin vehkeisiins‰, oivalsi h‰n kuitenkin pian, ett‰ Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin h‰nen tarkotuksiaan. Minua h‰vett‰‰ sanoa, ett‰ h‰n teki hallituksellemme ehdotuksen h‰nen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta erin‰isill‰ ehdoilla vihollisille ja ett‰ t‰m‰ tarjous otettiin vastaan.

"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehist‰ annettu h‰nen suojeluksekseen, luovuttaen h‰net upseerille, joka piti hallussaan chilel‰ist‰ linnotusta yl‰ngˆll‰, Kordillerien p‰‰jonon juurella. T‰m‰ tunnoton teko olisi voinut k‰yd‰ kalliiksi minulle, sill‰ min‰ olinkin vankina Gaspar Ruizin leiriss‰, h‰nen saadessaan tiedon tapauksesta. Minut oli saatu kiinni er‰‰ll‰ tiedusteluretkell‰; h‰nen henkivartionsa intiaanit olivat keih‰st‰neet v‰h‰lukuisen ratsumies-saattueeni. Min‰ pelastuin samasta kohtalosta, kun h‰n tunsi viime hetkess‰ kasvonpiirteeni. Yst‰v‰ni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enk‰ koko aikana pit‰nytk‰‰n henke‰ni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen kohteli minua eritt‰in hyvin, syyst‰ — sanoi h‰n — ett‰ min‰ olin aina uskonut h‰nen viattomuuteensa ja yritt‰nyt auttaa h‰nt‰, silloin kun h‰nt‰ v‰‰ryys vainosi.

"'Ja nyt', takasi h‰n minulle, 'saatte n‰hd‰, ett‰ min‰ puhun aina totta. Te olette turvassa.'

"En pit‰nyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut er‰‰n‰ iltana kutsuttiin h‰nen luokseen. H‰n harppoi edes takaisin kuin vimmastunut peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'

"H‰n astahti k‰det nyrkiss‰ luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'

"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.

"'Ja lapseni!' ulvahti h‰n kuin mielettˆm‰n‰. H‰n heitt‰ysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'

"Vakuutin h‰nelle, ett‰ myˆskin h‰nen vaimonsa henki oli taattu, mutta min‰ en ilmaissut sit‰ vakaumustani, ett‰ h‰n ei ollut en‰‰ milloinkaan n‰kev‰ vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan h‰nen kuolemansa.

"H‰n loi minuun omituisen, selitt‰m‰ttˆm‰n katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heid‰n k‰siss‰‰n. Heid‰n k‰siss‰‰n.'

"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edess‰.

"ƒkki‰ h‰n kavahti seisaalle. 'Mit‰ min‰ t‰‰ll‰ teen?' h‰n huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos k‰skyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mit‰ se onkaan?' sopersi h‰n, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mit‰‰n. Min‰ hankkisin h‰net takaisin, vaikka h‰net olisi k‰tketty vuoren syd‰meen.' H‰n h‰mm‰stytti minua lis‰‰m‰ll‰ v‰kin‰isesti ponnistaen: 'Min‰ kannoin h‰net pois syliss‰ni, kun maa j‰rkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'

"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetell‰.

"'Teid‰n pit‰‰ tulla mukaan', sanoi h‰n rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menett‰isi p‰‰ns‰.'

"Se oli kyll‰ totta. H‰nen ja muun tulistuneen ihmiskunnan v‰lill‰ ei voinut olla mit‰‰n kunniallisen sodank‰ynnin tapojen mukaista neuvottelutiet‰.

"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yˆn selk‰‰n. H‰nell‰ oli p‰‰majassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta h‰n ei malttanut odottaa lis‰‰. Kuitenkin l‰hetti h‰n sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanip‰‰llikˆlle, jotta t‰m‰ toisi soturinsa yl‰maahan ja kohtaisi h‰net Vedensilm‰ksi nimitetyn j‰rven rannalla, jonka l‰helle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.

"Me samosimme alamaan halki niin v‰sym‰ttˆm‰n vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretki‰‰nkin. Seurasimme laaksoja alhaalta p‰in niiden jyrkille yl‰rinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttisein‰m‰‰n hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen k‰rjitse, ja vihdoin p‰‰simme syv‰n kuilun h‰myst‰ Pequenjan yl‰tasangolle.

"Tasanteella kasvoi sitke‰t‰ vihre‰t‰ ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yl‰puolellamme riippui lumip‰lvi‰ majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku j‰rvi oli ympyri‰inen kuin tuijottava silm‰. Varusv‰ki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus n‰ytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leve‰t, mustuneet, k‰rjist‰‰n terotetut paalut, jotka tuskin k‰tkiv‰t n‰kyvist‰ sis‰puolella olevien majojen ruohokatot.

"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin k‰skyst‰ ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sis‰puolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sek‰ hevosen ett‰ miehen. Kuulin Ruizin vieress‰ni kiristelev‰n hampaitaan. 'Ei v‰li‰', sanoi h‰n. 'Nyt te menette.'

"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin l‰hesty‰ puhelumatkan p‰‰h‰n; ja sitte minun t‰ytyi odottaa syyst‰ ett‰ muuan ampumarei‰st‰ iloa ja h‰mm‰styst‰ remuava ‰‰ni ei suonut minulle sananvuoroa. Siell‰ h‰lisi majuri Pajol, vanha yst‰v‰. H‰n oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.

"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi h‰n hyvin kiihtyneen‰, 'me avaamme h‰th‰t‰‰ portin sinulle.'

"Annoin ohjasten pudota k‰dest‰ni ja pudistin p‰‰t‰ni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.

"'H‰nelle!' huusi h‰n sanomattoman halveksivasti vastaan.

"'H‰n lupaa teille henkenne.'

"'Se on meid‰n omamme. Ja neuvotko sin‰, Santierra, meit‰ antautumaan mokomalle rastrerolle?'

"'En!' huikkasin. 'Mutta h‰n tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja h‰n voi katkaista teilt‰ vedensaannin.'

"'Silloin joutuisi h‰nen vaimonsa ensim‰isen‰ k‰rsim‰‰n. Sano h‰nelle se. Kuules — t‰m‰ on pelkk‰‰ hullutusta: me teemme rynn‰kˆn ja sieppaamme sinut kiinni.'

"'Ette ota minua el‰v‰n‰', sanoin lujasti

"'Tyhmyri!'

"'Jumalan t‰hden', jatkoin h‰t‰isesti, '‰lk‰‰ avatko porttia.' Ja min‰ viittasin Peneleon intiaaneihin, joita j‰rven rannat kuhisivat mustanaan.

"En ollut milloinkaan n‰hnyt noita villej‰ niin tavattomana liutana koolla. Heid‰n keih‰‰ns‰ n‰yttiv‰t lukuisilta kuin hein‰nkorret. Heid‰n k‰he‰t ‰‰nens‰ kuuluivat ep‰selv‰lt‰ meren meurulta.

"Pajol-yst‰v‰ni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte — hornan kitaan!' huusi h‰n tuskastuneena. Mutta k‰‰nn‰ht‰ess‰ni pois h‰n katui, sill‰ min‰ kuulin h‰nen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen ennen kuin h‰n livist‰‰.'

"H‰nell‰ oli hyvi‰ ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri k‰‰ntyess‰‰n horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman iskem‰n‰. Enn‰tin vet‰ist‰ jalkani pois jalustimesta ja kier‰hdin syrj‰‰n; mutta min‰ en yritt‰nyt nousta. Eiv‰tk‰ hek‰‰n uskaltaneet hyˆk‰t‰ laahaamaan minua varustukseen.

"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He ratsastivat esille osastottain, laahaten pitki‰ keih‰it‰‰n maassa; musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittiv‰t ylt‰‰n turkisviittansa ja s‰nt‰siv‰t alastomina rynn‰kkˆˆn, tˆmistellen jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru v‰l‰hti kolmasti pitkin varustuksen julkipuolta, ehk‰isem‰tt‰ heid‰n tasaista juoksuaan. He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveit‰ puukkojaan. Mutta t‰t‰ vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen nahkakˆytteill‰, vaan pitkill‰ rautanauloilla, joita he eiv‰t kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelyns‰ raukeamisesta nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen yhteislaukausten tavottelemina.

"Heti kun he varustusta kohti rynn‰tess‰‰n olivat sivuuttaneet minut, olin min‰ noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla harjanteella, joka pist‰ysi tasangolle. H‰nen omien miestens‰ muskettituli oli tukenut hyˆkk‰yst‰, mutta nyt h‰n antoi merkin, ja torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdess‰ katselimme ‰‰nettˆmin‰ villien tappiota.

"'Siit‰ tulee siis piiritys', jupisi h‰n. Ja min‰ n‰in h‰nen salavihkaa v‰‰ntelev‰n k‰si‰‰n.

"Mutta millainen piiritys saattoi siit‰ koitua? Minun tarvitsemattani kertoakaan Pajolin terveisi‰ ei h‰n rohjennut katkaista vedensaantia piiritetyilt‰. Heill‰ oli ylt‰kyllin lihaa. Ja jos heid‰n varastonsa olisivat olleet v‰hiss‰kin, olisi h‰n ollut liiankin halukas l‰hett‰m‰‰n paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin olikin asia, ett‰ me tasangolla viivyskelev‰t sit‰ aloimmekin tuntea n‰l‰n kiristyst‰.

"Peneleo, intiaanip‰‰llikkˆ, kyyrˆtteli nuotiomme ‰‰ress‰ v‰lj‰‰n guanaco-nahkaiseen viittaansa k‰‰riytyneen‰. H‰n oli harvinaisen vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan ja kooltaan olkista mehil‰ispes‰‰, ja kasvonpiirteet olivat totiset, yrme‰t ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielell‰‰n h‰n hoki, muristen kuin puolikesy peto, ett‰ jos vaajoitukseen teht‰isiin vain pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat h‰nen miehens‰ sis‰lle ja toisivat senjoran — muutoin olisi mahdotonta.

"Istuen vastap‰‰t‰ h‰nt‰ piti Gaspar Ruiz katseensa t‰hd‰ttyn‰ varustukseen melkein yˆt‰ p‰iv‰‰, kamalan vaiteliaana ja liikkumattomana. Sill‰v‰lin saapui jokseenkin joka p‰iv‰ alamaasta pikal‰hettej‰, ja heilt‰ kuulimme, ett‰ muuan h‰nen luutnanttinsa oli k‰rsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas l‰hetetyt vakoojat toivat tiedon, ett‰ muuan jalkav‰en kolonni oli tulossa et‰isten solien kautta linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi heid‰n vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylˆsp‰in. Minua kummastutti, mink‰t‰hden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja h‰vitt‰m‰‰n t‰t‰ uhkaavaa joukkoa jossakin v‰ijytykselle sopivassa rotkopaikassa, sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta h‰nen ‰lyns‰ n‰ytti hylj‰nneen h‰net ep‰toivoon.

"Minulle oli ilmeist‰, ett‰ h‰n ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen n‰kyvist‰. Vakuutan teille, hyv‰t herrat, ett‰ minun tuli melkein surku n‰hdess‰ni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella, pit‰m‰tt‰ lukua p‰iv‰paisteesta, sateesta, kylm‰st‰, tuulesta — k‰det liitettyin‰ polvien ymp‰ri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen — tuijotellen — tuijotellen.

"Ja varustus, johon h‰n piti silm‰ns‰ suunnattuina, oli yht‰ hiljainen ja ‰‰netˆn kuin h‰n itsekin. Varusv‰ki ei antanut itsest‰‰n mit‰‰n elonmerkki‰. He eiv‰t edes vastanneet ampumareikiin t‰hd‰ttyihin hajalaukauksiin.

"Er‰‰n‰ iltana astellessani h‰nen ohitseen h‰n aavistamattomasti puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen l‰hett‰nyt noutamaan kanuunaa', sanoi h‰n. 'Enn‰t‰n ottaa vaimoni takaisin ja per‰yty‰ ennen kuin Roblesinne saa ryˆmityksi t‰nne.'

"H‰n oli toimittanut miehi‰ kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.

"Sit‰ kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli seitsennaulainen kentt‰tykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain kˆytettyn‰ kahteen pitk‰‰n salkoon oli se kahden muulin v‰liss‰ helposti saatu ylˆs soukkia polkuja. Korvissani kaikuu viel‰kin h‰nen hurja riemuhuutonsa p‰iv‰n koittaessa, kun h‰n n‰ki kanuunasaaton pist‰ytyv‰n n‰kyviin laaksosta.

"Mutta, senjores, en voi sanoin kuvata h‰nen h‰mm‰styst‰‰n, raivoansa, ep‰toivoaan ja avuttomuuttaan, kun h‰n kuuli, ett‰ tykkilavaa kantava juhta oli edellisen‰ yˆn‰ jotenkuten suistunut jyrk‰nteelt‰ alas. H‰n syd‰ntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattov‰elle. Pysyttelin poissa h‰nen tielt‰‰n kaiken p‰iv‰‰, makaillen muutamien pensaiden takana ja kummastellen, mit‰ h‰n nyt aikoi tehd‰. Per‰ytyminen oli j‰ljell‰; mutta h‰n ei voinut per‰yty‰.

"N‰in alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin, rakentavan jonkunlaista telinett‰ p‰‰llitysten pinotuista satuloista. Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.

"Sen enemp‰‰ ei yritetty. Ampumavaroilla s‰lytetyist‰ muuleista oli toinen niinik‰‰n joutunut hukkaan, ja heill‰ oli k‰ytett‰viss‰‰n ainoastaan kuusi panosta — mik‰ kyll‰ hyvin riitti portin pommittamiseen m‰s‰ksi, jos tykki t‰hd‰ttiin tarkoin. T‰m‰ oli mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eik‰ keinoja tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.

"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena istahti Peneleo hetkiseksi l‰helleni murisemaan vanhaa virtt‰ns‰.

"'Tehd‰ entrada — aukko. Jos tehd‰ aukko, bueno. Jos ei tehd‰ aukko, silloin vamos meid‰n t‰ytyy menn‰ pois.'

"P‰iv‰nlaskun j‰lkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien valmistautuvan n‰ht‰v‰sti uuteen rynn‰kkˆˆn. Heid‰n rivins‰ olivat j‰rjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla n‰in varustuksen portin edustalla miesryhm‰n h‰ilyv‰n paikallaan.

"Astuin alas harjanteelta kenenk‰‰n ottamatta huomatakseen minua. Yl‰maan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin p‰iv‰nvalo, mutta sankat varjot h‰iritsiv‰t n‰kˆ‰ni, joten en kyennyt erottamaan, mit‰ he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella, ep‰ilev‰ll‰ ‰‰nell‰: 'Ladattu on, senjor.'

"Sitte toinen ‰‰ni ryhm‰ss‰ lausui lujasti sanat: 'Tuokaa riata t‰nne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.

"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusv‰en pamahtelevat laukaukset r‰iskyiv‰t kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhm‰n. Mutta v‰limatka oli liian pitk‰, ja multaa ryˆps‰yttelevien v‰s‰ht‰neiden musketinluotien ropseessa ryhm‰ avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen minulle keskell‰‰n hyˆriv‰t kumaraiset olennot. Vet‰ysin l‰hemm‰, ep‰tietoisena ihmetellen, oliko t‰m‰ kummallista harhan‰ky‰, todelliselta tuntuvaa j‰rjetˆnt‰ unta.

"Omituisen tukahtunut ‰‰ni k‰ski: 'Vet‰k‰‰ silmukat kire‰mm‰lle.'

"'Si, senjor', vastasivat useat muut ‰‰net, kuulostaen pelonsekaisen vireilt‰.

"Sitte sama tukahtunut ‰‰ni virkkoi: 'Sill‰ tavoin. Minun t‰ytyy saada vapaasti hengitt‰‰.'

"Monta huolestunutta ‰‰nt‰ puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa h‰nt‰ ylˆs, hombres. Riitt‰‰! Toisen kainalon alitse.'

"Tuo soinnuton ‰‰ni m‰‰r‰si: 'Bueno! Astukaa syrj‰‰n, miehet.'

"Tunkeusin per‰ytyv‰n piirin l‰pi ja kuulin viel‰ kerran tuon rasittuneen ‰‰nen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani el‰v‰ ihminen, Jorge. Unohda minut tykk‰n‰‰n ja aja teht‰v‰‰si.'

"'Olkaa huoletta, senjor. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja min‰ en haaskaa ainoatakaan laukausta.'

"Kuulin sytytinpuikon r‰iskett‰ ja haistoin salpietarin katkua. ƒkki‰ n‰in edess‰ni oudon olion nelinkontan kuin el‰in, mutta miehen p‰‰ riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja sel‰ss‰ kiilteli liere‰ pronssiryhmy.

"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyr‰n‰, jonka edess‰ ampumakoje kyyrˆtti yksin‰‰n, takanansa Jorge ja vieress‰‰n torvensoittaja hievahtamattomana, torvi k‰dess‰.

"Kaksin kerroin kyyristyneen‰ mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen: 'Tuuman verran vasemmalle, senjor. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte hiukkasen alemmaksi, antaen kyyn‰sp‰ittenne taipua, niin min‰…'

"H‰n hyp‰hti syrj‰‰n, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus leiskahti miehen selk‰‰n kytketyn tykin suusta.

"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyv‰ laukaus?' kysyi h‰n.

"'Maaliin meni, senjor.'

"'Lataa sitten uudestaan.'

"H‰n makasi siin‰ edess‰ni, rinta maassa, himme‰sti kimmeltelev‰n luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista mink‰‰n ihmisrakkauden tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa historiassa. H‰nen k‰sivartensa olivat ojentuneet lev‰lleen, ja h‰n muistutti maan tomuun heitt‰ytynytt‰ katumuksentekij‰‰ kuutamoisella kamaralla.

"Taas n‰in h‰net kohotettavan k‰siens‰ ja polviensa varaan, miesten vet‰ytyv‰n syrj‰‰n ja vanhan Jorgen kumartuvan t‰ht‰‰m‰‰n.

"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. Por Dios, senjor, lakatkaa tuosta vapisemisesta. Miss‰ on vankkuutenne?'

"Vanhan tykkimiehen ‰‰ni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. H‰n astui sivulle ja painoi kipin‰n sankkireik‰‰n nopeasti kuin salama.

"'Oivallista!' huudahti h‰n kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi pitk‰n tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.

"'V‰sytt‰‰', sopersi h‰n viimein. 'Riitt‰neekˆ kolmas laukaus?'

"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen h‰nen korvaansa kohti.

"'No — lataa sitte', kuulin h‰nen lausuvan selv‰sti. 'Torvensoittaja.'

"'T‰‰ll‰ olen, senjor, odottaen sanaanne.'

"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen t‰r‰hdys, ett‰ se kuuluu toisesta p‰‰st‰ Chile‰ toiseen', sanoi h‰n erinomaisen lujalla ‰‰nell‰. 'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki t‰m‰ kirottu riata, sill‰ silloin on aika minun johtaa teit‰ rynn‰kkˆˆn. Kohottakaa minut nyt ylˆs, ja sin‰, Jorge — t‰ht‰‰ joutuin.'

"Varustuksen muskettitulen r‰iske miltei kuolettanut h‰nen ‰‰nt‰ns‰. Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.

"'Ponnistakaa voimanne eteenp‰in takaisinpotkauksen varalle, mi amo', neuvoi vanha tykkimies vapisevalla ‰‰nell‰. 'Kaivakaa sormenne maahan. Noin. Nyt!'

"Riemastunut huudahdus puhkesi h‰nen huuliltaan laukauksen j‰lkeen. Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta miehelt‰ ei kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa.

"'Katkesi jostain', kuiskasi h‰n, nostaen hiukan p‰‰t‰ns‰ ja k‰‰nt‰en silm‰ns‰ minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.

"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.

"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ‰‰ni kuoleutui h‰nen kurkkuunsa, ja min‰ olin apuna vieritt‰m‰ss‰ tykki‰ h‰nen taittuneesta sel‰st‰‰n. H‰n oli tajuttomana.

"Min‰ luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eiv‰t saaneet hyˆkk‰ysmerkki‰. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja j‰nnittyneen‰ odottanut kuullakseni — hirmustuttaen yll‰tetyt vihollisemme kuin kutsumus viimeiselle tuomiolle.

"Tuulisp‰‰n‰, senjores, todellisena hirmumyrskyn‰ pyyh‰lsiv‰t s‰ik‰ht‰neet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit ohitseni, kyyristelless‰ni maassa Gaspar Ruizin vieress‰, joka virui yh‰ ristin muotoiseksi levitt‰ytyneen‰ kasvoillaan. Henkens‰ edest‰ nelist‰v‰ Peneleo sohaisi minua pitk‰ll‰ keih‰‰ll‰ns‰ ohimenness‰‰n — vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selitt‰‰, miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian aikaisin olivat minut v‰h‰ll‰ seiv‰st‰‰ pistimiins‰ muutamat 17:nnen Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan jotakin el‰v‰‰. He n‰yttiv‰t hyvin pettyneilt‰, kun jotkut paikalle karauttaneet upseerit karkottivat heid‰t miekkojensa lappeilla.

"Kenraali Robles siin‰ saapui esikuntansa kanssa. H‰nen teki kovasti mielens‰ saada vankeja. H‰nkin n‰ytti hetkiseksi pettyneelt‰. 'Mit‰! Sin‰kˆ siin‰?' huudahti h‰n. Mutta h‰n laskeusi heti ratsailta, syleill‰kseen minua, sill‰ h‰n oli perheeni vanha yst‰v‰. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain n‰m‰ kaksi sanaa:

"'Gaspar Ruiz.'

"H‰n kohotti k‰tens‰ h‰mm‰styneen‰.

"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eip‰ v‰li‰. H‰n pelasti henkemme, kun maan j‰rkkyminen sai urheimmatkin pyˆrtym‰‰n pelosta. Min‰ silloin s‰ik‰hdin ihan suunniltani. Mutta h‰n — ei! Que guape! Miss‰ on se sankari, joka sai h‰nest‰ voiton? ha! ha! ha! Mik‰ h‰net tappoi, chico?'

"'H‰nen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin min‰."