V

Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpim‰hk‰iseen telotukseen. "Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme yll‰tys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meid‰t saa uskotelluksi ‰llistys.

Meid‰t yll‰tt‰‰ muoto, ei sis‰ltˆ. Sananlaskut ovat taidon tuotteita — halvan taidon. Yleens‰ ne eiv‰t ole tosia, elleiv‰t satu suorastaan olemaan typeri‰ selviˆit‰, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin leiv‰ttˆmyys", tai: "n‰lk‰inen syˆ j‰nist‰kin". Jotkut sananlaskut ovat kerrassaan ‰lyttˆmi‰, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren ven‰l‰isen kansan yksinkertaisesta syd‰mest‰ sukeutunut v‰ite: "ihminen laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrk‰ss‰ ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen k‰sityksen kanssa. Kˆyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin ep‰johdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun is‰n syd‰meen.

Gaspar Ruiz oli lapseton, h‰nell‰ ei ollut vaimoa, eik‰ h‰n ollut koskaan rakastunut. H‰n oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista, paitsi ‰iti‰ns‰ ja talon i‰llist‰ neekeripalvelijatarta, jonka kurttuinen hipi‰ oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin syd‰meen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sent‰‰n sipaisi palan h‰nen korvastaan, ja toinen nirhasi olkap‰‰t‰.

Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetˆn aurinko katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston j‰ttil‰ismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, ett‰ se olisi n‰hnyt noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heid‰n j‰rjettˆmiss‰ ja mit‰ttˆmiss‰ tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden perusteet olivat yleens‰kin lapsellisia, mutta lis‰ksi vaillinaisesti ymm‰rrett‰vi‰. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selki‰ ja tuomittujen kasvoja. Jotkut n‰ist‰ olivat vaipuneet polvilleen, toiset pysyiv‰t seisaallaan, muutamat k‰‰nsiv‰t p‰‰ns‰ ojennetuista pyssynpiipuista poisp‰in. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heit‰ kaikkia kookkaampana, iso pˆrrˆinen p‰‰ painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko huikaisi h‰nt‰ hiukan, ja h‰n piti itse‰ns‰ jo kuolleena miehen‰.

H‰n kaatui ensim‰isest‰ laukauksesta. H‰n kaatui syyst‰ ett‰ ajatteli olevansa hengetˆn. H‰n m‰tk‰hti raskaasti maahan. T‰r‰hdys kummastutti h‰nt‰. "En taida kuollut ollakaan", tuumi h‰n itsekseen, kuullessaan telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa k‰skysanan johdosta. Silloin kajasti h‰nelle ensi kertaa pelastuksen toive. H‰n j‰i virumaan pitkin pituuttaan, kankein j‰senin, kahden ruumiin painamana, jotka olivat kaatuneet poikittain h‰nen selk‰ns‰ yli.

Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut n‰kyvist‰, ja melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltah‰m‰r‰ nuoren tasavallan rannikolle. Alankomaan h‰myn yl‰puolella pysyiv‰t Kordillerien lumiset huiput pitk‰n aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.

Paljastettu miekka k‰dess‰‰n k‰yskenteli kersantti yksin‰‰n loitommaksi, pitkin ruumisrivi‰. H‰n oli hyv‰syd‰minen mies ja t‰hyili, n‰kyikˆ miss‰‰n liikahdusta tai j‰senen v‰rv‰hdyst‰, siin‰ s‰‰liv‰isess‰ mieless‰, ett‰ h‰n syˆksee s‰il‰ns‰ k‰rjen v‰hint‰kin elonmerkki‰ osottavaan kaatuneeseen. Mutta n‰ist‰ ei ainoakaan suonut h‰nelle tilaisuutta t‰m‰n armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eiv‰t Gaspar Ruizinkaan lihakset, h‰nen yritt‰ess‰‰n n‰ytt‰‰ muita elottomammalta naapuriensa veren tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneen‰.

H‰n makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi h‰net koosta, ja ollen itse hyvin pienikasvuinen katseli h‰n kateellisena ja halveksivana noin suuren voiman loppua. H‰nest‰ oli se erityinen sotamies aina tuntunut vastenmieliselt‰. Vaistomaisen ‰keyden valtaamana sivalsi h‰n Gaspar Ruizia niskaan pitk‰n haavan, ep‰m‰‰r‰isesti ollen siten varmistautuvinaan tuon v‰kev‰n miehen kuolemasta, ik‰‰nkuin olisi voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sill‰ kersantti ei ollenkaan ep‰illyt, ett‰ Gaspar Ruiz oli saanut monta reik‰‰ ruumiiseensa. Sitte h‰n asteli edelleen ja marssi piankin pois miehinens‰, j‰tt‰en ruumiit variksien ja korppien huostaan.

Gaspar Ruiz oli pid‰tt‰nyt kiljahduksen, vaikka h‰nest‰ oli tuntunut kuin olisi h‰nelt‰ p‰‰ isketty irti; ja pime‰n tullen h‰n pudisti pois ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryˆmi matkaansa tasangon yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin haavottunut peto kˆmpi h‰n pystyyn ja hoippui eteenp‰in sekap‰isen‰ ja tyls‰n‰, ik‰‰nkuin eksyneen‰ selke‰n yˆn t‰htien tuikkeeseen. Pieni talo n‰ytti nousevan maasta h‰nen edess‰‰n. H‰n kompuroi kuistille ja kolkutti oveen nyrkill‰‰n. Ei n‰kynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sielt‰, niinkuin monista muista ymp‰ristˆn taloista, jollei h‰nen jyskytykseens‰ olisi vastattu s‰ttivin huudahduksin. H‰nen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan tuntui tuo vihainen ‰r‰htely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi h‰nen aavistamattomasta kuolemantuomiostaan ja johti siet‰m‰ttˆm‰n janontunteen j‰lkeen laukauksiin jotka oli t‰hd‰tty h‰neen viidentoista askeleen p‰‰st‰, kunnes h‰nelt‰ oli kaula katkaistu yhdell‰ iskulla. "Avatkaa ovi!" huusi h‰n. "Avatkaa Jumalan nimess‰!"

Raivokas ‰‰ni ilkkui sis‰puolelta: "Tulkaa sis‰lle, tulkaa sis‰lle. T‰m‰ talo kuuluu teille Koko t‰m‰ maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."

"Jumalan rakkauden t‰hden", mutisi Gaspar Ruiz.

"Eikˆ koko maa ole teid‰n is‰nmaanmiesten omaa?" kirkui ‰‰ni oven toiselta puolelta. "Ettekˆ ole is‰nmaanmies?"

Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi h‰n tyls‰sti.

Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sis‰llep‰‰syst‰ ja laskeutui pitk‰kseen kuistille ihan oven eteen. H‰n ei huolehtinut rahtuakaan siit‰, miten h‰nen k‰visi. Kaikki h‰nen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota s‰jˆili tuimasti. H‰nen v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ kohtalostaan oli todellista.

Aamu sarasti, kun h‰n havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon h‰n oli kolkuttanut pime‰ss‰, oli nyt selki selj‰ll‰‰n, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin k‰sivarsin pysytellen tasapainossa. Selj‰ll‰‰n lojuen tuijotti Gaspar Ruiz h‰neen. Kasvot olivat vaaleat ja silm‰t hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat t‰ytel‰iset ja punaiset. H‰nen takanaan n‰ki haavottunut toisen p‰‰n ja sen pitk‰t harmaat hiukset sek‰ laihat ryppyiset kasvot ja k‰det, jotka olivat h‰t‰‰ntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.