IX

Topi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa jalkeilla.

Topi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin saunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa kahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti viilekkeistä raskasta konttia.

Valkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä juosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten rantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä tiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti sillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta kaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.

Kun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin keulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti päällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja valkorantuisine alushameineen soutamaan.

Topi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin kahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.

Kun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään kohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta pysähtyivätkin siihen.

»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi, hi!»

Topi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli polulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:

»Katti —!»

»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan oven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»

Topi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:

»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»

»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen heitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset matalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai menevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään, kuten Kattikin kerran.»

Topi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin rantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia takaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten ja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja sitten Matin, veneeseen.

»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.

Topi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti piippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:

»… kotonaan käväisemään — kissat —»

Sitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.

Aamu oli ihana.

Kaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi, lojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina aamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät kuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen oli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä rannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin korkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat tai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas peilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki väliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden kaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.

Ilma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja aurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen kahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran lentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.

Kissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla, uinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut pitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.

Topi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet monen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin silmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa luppaisten ja välillä piippuunsa pannen.

Paljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain sanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä soutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään jutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka alkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.

Yritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti heti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.

Kuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat pitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja pyykkivalkamaan.

Outo ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa. Koko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen nykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun ja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan täällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli näet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa käytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia maita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin pistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä kirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.

Harvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä Eskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä valkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku pojat venerottelolla ongelle.

Vedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan pihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka käsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän pisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja Serukka kuusi askelta jäljessä.

Kun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja katsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti, ja laskien kissanpojat maahan sanoi:

»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»

Sillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka sukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin päähänsä, otti kontin ja kehoitti:

»No, alahan kävellä kartanolle.»

Piha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän asumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin Muhosenmäki.

Veräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli tusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava käheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä ja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen lähemmäksi.

Tuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita vastaan.

»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet lapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»

»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka. »Pä-häivää…! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat. Taitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi tekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»

Eveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja läksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.

»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat leikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut hävittämättä», ihasteli Eveliina.

»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan käskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani, mutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat, ja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan peräytyi», selitti Serukka.

»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»

»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa pelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä lystinsä löytävät.»

Hän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen joukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan puuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän karsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.

»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä sanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule, tule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius ja Viola.»

Kiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille kullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.

»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.

»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten päivää Muhosenmäen isännällekin.»

Lapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä. Villeä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein Venla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:

»Terve!»

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti.

»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti Serukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä ja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.

Eveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.

Lasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille saalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet pirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:

»Epro — että — kotona —?»

»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En tässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi —? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä isäsi. Sano, että on tullut vieraita.»

Topi nousi.

»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä pihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän leväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:

»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen kissat, täti ja Topukka.»

Aitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus ja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle paitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään kyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.

Venla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan tulla väännättelevää Topia.

Topi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.

Miehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron kukkarosta piippuunsa.

Tuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro juttelun:

»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on pitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan. Tahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja kosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin tulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla saattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on heinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta sotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven riekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne ovat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi niin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja tuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa. Kissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi, niin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat Muhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen paikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle kuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa hajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän Eveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran naisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin, ja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin pitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan alla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo on. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun poikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun ei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se on parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu tulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota ja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on hevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta viidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat lapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana ollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»

Epro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata pirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.

»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»

»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun ensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»

»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»

»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse niistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan! Kahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»

Ja juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä istuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.

Epro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt syvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu aikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko kansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien toimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja täysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa sitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä, kuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan kirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä ja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun, johonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella pännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu laitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka lyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli omin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan, laatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja velvollisuus vetäisty.

Ei Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen käsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta pääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan ja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa kahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa ja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin kokonaan kerkiäisi kylmetä.

»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»

»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja laitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin katseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt ja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se pääsee niille valtapäiville edustajaksi.»

Serukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin lehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista, kankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän aina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella korvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä viivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.

Sitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen kukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta, seisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät sitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät navetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja palasivat sitten pirttiin.

Epro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän tupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti. Epron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan jonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.

Kun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi, läksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja rauhallisempaa jutella.

Epro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun kannelle.

»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia — täällä —»

»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin, isät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla, ja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin kuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset, maattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla viivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä silloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat ja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä valmistettaisiinkaan.»

»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.

»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että pääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella ja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä, etteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»

Epro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä hiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa luputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.

Kun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro vuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:

»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»

Kun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti äkkiä piipun suustaan ja sanoi:

»On.»

»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.

»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen permannolla painia lyöviä kissanpoikasia.

»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»

»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa pirtinpöytään aterialle istuutuessaan.

* * * * *

Kylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin läksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä valkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan keventynyttä konttia.

Hyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:

»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme hakemaan niitä villoja.»

Kotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi äkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:

»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»

Serukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei vastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti suostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten mieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi veltosti:

»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»