V

Pitkään ja perinpohjaisesti puhelivat Muhosenmäen muhjakkalämpöisen pikkupirtin penkillä hankkeistaan, hommistaan ja huolistaan Eskelisen siro ja solakka Eveliina emäntäinen ja Topin tanakka ja teerevä Serukka. Mutta kun hyvien naapurinaisten puolijäänisiin puheisiin alkoi pujahdella yhä tihenevämpiä pysähdyksiä ja alussa vireinä virranneet jutut juoksivat jolseammin eikä kumpikaan enää keksinyt, mistä laidasta haastelun herättäisi, nousi Eveliina nopeasti, vilkaisi kaarensa keskikohdan jättänyttä ja jo riutumistaan rakentelevaa päivää ja ehätti esittelemään kotiinsa palaamista.

Mutta Serakkapa ei suostunutkaan laskemaan häntä luotansa.

Kun oli kerran kodistaan liikkeelle lähtenyt ja tullut vartavasten noita kissanpoikia kyyditsemään, kierrellyt pitkin poluttomia rantaryteiköitä ja livettäviä liejukoita kilometrikaupalla, niin eihän sitä toki harviaisvierasta niin vain taas takaisin taipaleelle työnnetty. Parasta kun paneutui taloksi ja oli yksin tein yökunnissa, söi ja joi, mitä näin mökkitalossa tarjottiin, nukkui rauhassa kukon lauluun ja hankkiutui hyvin levänneenä huomisaamuna lähtemään.

No mikäs, saattoihan Eveliina senkin tehdä. Eipähän hänellä mitä huutavaa hätää ja hoppua kotiinsa ollut. Mies hoiteli mielellään yhden yökauden taloutta ja lapsetkin olivat jo siksi suuria, jotta tulivat omin avuin ja ilman äidin joutavaa perässä paimentelemista toimeen. Eikäpä noita ollut tiedossa tulisempia töitäkään, heinäntekokin kun oli aijottu aloittaa vasta, nousevilla viikoilla. Kunhan aamulypsyksi päivänkoitteessa huomenna kotiutui.

»Ja syödään tässä vielä tuores kalakeittokin», saneli Serukka ja lisäsi leikillisesti Topiin vilkaisten, »niistä Topukan ties miten torkkuessaan venheeseensä veivaamista kaloista».

»Mutta pannaan ensin nämä Muhosenmäen lapset lullumaan», nauroi Eveliina emäntä. »Eivätpähän pyöri hameen helmoissa ja polkeudu jaloissa.»

Emännät innostuivat tuokiossa touhuamaan.

Serukka etsi aitasta vanhan tuohisen ja Eveliina haki läävän parvelta lyhyitä luhtaheiniä. Ja kun heinät oli pyöritelty ja paineltu tuohiseen, nosti Serukka kissanpojat siihen, ja Eveliina pani tuohisen lattialle lieden lämpöisempään läheisyyteen.

Kissanpojat marrivat hetken kahisevilla heinillä, mutta uinahtivat pian uupuneina herkkään uneen.

Serukka ja Eveliina pujahtivat pirtistä pihalle ja ryhtyivät aitan rappusilla perkaamaan kaloja ja siinä sivussa kuin reipastuneina rupattelemaan.

Yksikseen tupaan jäänyt Topi polttaa pelmutteli penkillään jöröttäen pari piipullista ja laski sitten kuumenneen koppansa ikkunalle jäähtymään. Istuskeltuaan vielä hetken hän nousi hiljaa ähkäisten seisoalleen, venytteli ja verrytteli paljosta penkin painamisesta puutuneita paikkojaan, kuulosteli pihamaalta kantautuvaa naisten naureskelua ja puheenpajatusta ja jäi sitten pitkäksi ajaksi katselemaan kissojen nukkumista.

Köllöttelivät siinä, Katti ja Matti, ja mukavaa olikin lieden ja toistensa lämmössä olla höllötellä, nukkua kuhjottaa. Mutta kas — eikös ollutkin Matti työntänyt käpälällään Kattia laidemmaksi ja vallannut voimakkaampana väljemmän tilan itselleen? Ahdas kai niiden siinä olikin, kun oli liian kapea kahdelle tuohinen. Pitäisi olla isompi tai omansa kummallekin — ettei tarvitsisi Katinkaan heikommuuttaan huonommalle osalle jäädä. Kun olisi ollut toinen tuohinen, olisi heidät saattanut siirtää mukavammin makaamaan — tuohinen taikka muu, mikäpähän sattuisi sopiva, kopsa tai vakka — Katille.

Topi tuumaili tuokion, hitaasti ja hätäilemättä. Sitten hän asteli uunin luo, nousi sen kuvepenkille ja alkoi kopeloida laajan päällyksen pärtöä.

Siellä oli jos jotakin, vuosien varrella viskattua, sekä ehyttä että särkynyttä sälyä: Topin talvihuovikkaat, Serukan kintaat, lohkolaita kivikuppi — Serukan possua ruokkiessa rikkoma — kuivanut tervanahturi, kiulun vanteet, vanha kirves, liitoksistaan longahtanut pytty, kieletön lehmänkello, Perhon ompelistaan ratkenneet päitset — kaikkea, mitä ei tiedä mihinkä kädestään viskaa ja useimmiten uunille hetkeksi heittää ja vuosiksi virumaan unohtaa, taikka mitä ei henno vielä rikkaläjäänkään raikota, vaan uunille tarpeen varalle talteen työntää.

Pengoskeltuaan kertaan kolmeen päällystän pölyistä ja kirjavaa kamaa Topi valitsi lopuksi pytyn ja laskeutui sen kerällä permannolle. Hän pyöritteli pyttyä peukaloissaan puoleen ja toiseen ja kun sillä ei ollut enää virkaa muuhun, haki hän tuvannaulasta talvihattunsa, sovitteli sen pyttyyn ja nosti Katin tuohisesta hattuun ja laski pytyn pentuineen permannolle tuohisen viereen.

Pantuaan perusteellisesti ja liiat rouheet huolellisesti ensin kouraansa ja sitten kukkaroonsa siivoten palturia piippuunsa ja imaistuaan makeat ja muheat sytytyssavut, hän läksi hitain askelin naisten luo.

Eveliina ja Serukka olivat aitan rappusten ääressä ripeässä työssä. He olivat käärineet hihansa kyynäspäihin asti ja perkasivat kiireisesti kaloja. Serukka siivosi ahvenia semmoisella vauhdilla, että suomut sinkoilivat kirkkaana suihkuna kasvoille, käsille ja kauas ympäristöönkin, mutta Eveliina puhkoi ja puhdisti kalat kätevästi. Niitä olikin jo siivottuina kymmenkunta.

Kun Topi tallusteli naisten luo ja seisahtui hajalla säärin aitan seinustalle, suoristihe Serukka, pyyhkäisi valahtaneet hiukset otsaltaan ja iski silmää Eveliinalle kuin veitikkamaisesti vihjaten, jotta johan minä sanoin, ettei se toki Topukka henno minua kauaksi katseensa alta heittää, vaan tulee, kunhan kerkiää.

Hikeä otsaltaan käsivarteensa kuivaamaan kohottautunut Eveliina naurahti nopeasti.

Punoittava Serukka kääntyi Topiin päin ja haasteli hymysuisena:

»No, siinä mies, missä mainitaankin! Tulitpa kuin käskettynä, Topukka. Kuulehan sinäkin, mitä me olemme tässä Eveliinan kanssa puhelleet ja päättäneet.»

Ja sitten Serukka kertoi Topillekin, mitenkä hän oli eilen kirkolla käydessään nähnyt heidän kyläkortteerinsa emännällä, haudankaivaja Huttusen Sohvilla, semmoisen uudenaikaisen rekooli-istutuksen. Oli kaksi penkkiä ikkunan alla, ja niihin oli kylvetty ja istutettu toiseen kukkia jos jonkinmoisia — valmuja, ingerlummia ja keisarin kyntteliä — ja toiseen kaikenkaltaisia kasviksia, punajuuria, porkkanoita, kaalia ja sikuria. Kuuluivat olevan muodissa nyt sellaiset istutukset. Pappilassa sanoi Sohvi olevan oikein ison aitauksellisen, ja kauppiaassakin näkyi olevan pihamaalla pitkä aukeama. Ja kun Serukka oli sanonut, että ollapa Muhosenmäelläkin edes muutama penkki, niin Sohvi oli hakenut huoneesta paperipussillisen sekoitettuja siemeniä ja antanut ne ihan ilmaiseksi Muhosenmäen ikkunan alle kylvettäviksi. Mutta kun niitä oli yllin kyllin pariinkin penkkiin, oli Serukka luvannut Eveliinallekin puoli pussillista.

»Ja kyllä sinä, Topukka, saat nyt antaa, noista palturipenkeistäsi yhden minulle iloksi. Niin on näet tässä tuumittu, ettei ole Muhosenmäellä muuta niin sopivaa puutarhapaikkaa kuin tuo sinun tupakkamaasi. Siihen paistaa aamusta iltaan aurinko, ja yöllä on siinä tuvan seinämällä suojaisinta ja maa on höystöisintä ja hyötyisintä koko tässä tienoossa.»

Topi katseli ensin ällistellen ja silmät äkkiä harrilleen menneinä Serukkaa. Sitten hän rypisti silmiään ja kulmiaan ja sanoa jurautti:

»Palturipenkin — parhaan paikan tupakalle — Minun vasiten muokkaamani — E-en minä —»

Hänestä oli päätöntä, että Serukan mieleen oli voinut sellainen mahdoton ja mieletön ajatus ailahtaakaan.

»E-en minä — milloinkaan — semmoiseen —», lisäsi hän lujemmin.

»Onhan sinulla noita palturikasvujasi yllin kyllin talvitupakaksi tiedossa, ja viimevuotisiakin vielä polttamatta kuinka monta isoa kerppua lieneekään. Niin että viidestä penkistäsi joutaa hyvinkin minulle joku.»

»Vaikkapa — vaan en minä — valmista tupakkamaata —»

Serukka katseli kallella päin ja lempeän pyytävästi Topia silmiin. Houkuttelevasti hymyillen hän esitteli:

»Edes pienin ja huonoin?»

Topin kasvot kävivät kylmänharmaiksi. Hän puri piippunsa luuta, jotta ratisi, ja jyräytti hampaittensa lomitse:

»E-en — ikinä — vaikka vaikuttaisit —»

Serukka herkesi hymyilemästä ja huokasi. Hän käänsi katseensa kaloihin ja jatkoi vitkalleen suomustamista. Mutta äkkiä hänen suupielensä alkoi nytkähdellä ja mutruilla. Kääntyen poispäin hän pyyhkäisi esiliinaansa jotakin ponnistuksesta huolimatta silmäkulmaan herähtänyttä kirkasta ja kitkerää.

Äänettöminä ja työhönsä kumartuneina lopettivat Eveliina ja Serukka askareensa ja läksivät sitten kaivolle kaloja huuhtomaan.

Topi törötti ukkospilven kaltaisena kotvan paikallaan ja tuijotti tiukasti tantereeseen. Sitten hän siirtyi vitkalleen palturipenkkiensä luokse.

Vasta kun naiset kutsuivat hänet syömään tuvanpöydällä höyryävää kalakeittoa, läksi hän hitaasti ja pysähdellen pirttiin.

* * * * *

Hiljaisina syötiin sinä ehtoopäivänä Muhosenmäen valjusti hämärtyvässä tuvassa päivällinen, tai illallinenko tuo jo lienee ollutkin. Aterioitiin sanaa vaihtamatta, vaikka oli vieras talossa.

Serukka söi katsettaan pöydästä kohottamatta, ääneti ja vähän kuin hiiri. Hänen kasvoillaan oli kalpeus ja kankeus — ikkunasta pilkistelevän raukean ehtoon vaimeaa valjuuttako lie ollut vai muuta. Topi pureskeli joka palaansa pitkään, liiankin perinpohjaisesti, ja nieleskeli vaivoin puremansa alas. Mutta tuon tuostakin hän unohti lusikkansa kupin laidalle ja palasensa pöydälle. Katsahdettuaan sitten kulmiensa alta Serukkaan hän rypisti rajusti otsaansa ja alkoi päätteliäästi syödä, unohtuen kuitenkin taas pian uudelleen. Eveliina yksin söi sakeasti suurustettua kalakeittoa mielellään ja makeasti ja huuhteli palansa paksulla kermansekakokkelilla alas.

Eikä mieliala muuttunut suuresti syötyäkään. Serukka nousi ensimmäisenä pöydästä ja hetken hiivuttua jo Topikin. Ei ollut maistunut keitto, ei äsken kirnuttu voi eikä kookkaita kokkelin muheloita kermassaan uittava piimäkään.

Serukka siirtyi Eveliinan syönnin lopettamista odotellessaan lieden luo ja jäi katselemaan siellä nukkuvia kissoja. Topi toimiskeli jo penkillä piippunsa kanssa.

Topi luimuili tuon tuostakin silmäluomiensa alitse Serukkaa ja ajatteli, jotta kun se nyt on noita kissoja kyllikseen katsellut ja näkee pennut pantuina kumpikin omaan pehmeään pesäänsä, helähtää se siitä tavanmukaiseen mukavaan nauruunsa ja kääntyy ja iskee Eveliinalle silmää ja sanoo, että elähän, onpas se Topukka tekaissut vunukoille molemmille mukavat majansa, ja luo sitten hemaisevan ja hymyilevän silmänsä Topiinkin, alkaen taas kuten ennenkin iloisesti jos jostakin jutella.

Mutta eipä ollutkaan nyt sillä mielellä Serukka. Alkoi vain vieraan syötyä ja kiiteltyä kantaa kiikutella hänen kanssaan ruokia aittaan.

Eikä luonut niin katsettakaan Topiin.

Topia harmitti niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Ei hän oikein tiennyt, mikä häntä alkoi äkkiä kaivella ja kiukuttaa, mutta niin se vain kuohutteli ja käänteli, jotta — Ja nuo kissatkin! Pitipäs hänen, ison ja iällisen miehen, pakkautua niitäkin hoitelemaan ja huushollaamaan kuin minkäkin lapsen — Nauroivathan hänelle jo naisetkin. Eivätkö liene parhaillaankin nurkan suojassa kikattamassa? Ja nauraisi jos kuka, kun kuulisi.

Kun Serukka ja Eveliina viivähtivät jollakin kantomatkallaan vähän kauemmin, nousi Topi päätteliäästi ja kävi ja nosti kissanpojat hieman kovakouraisesti uunille — näkyvistä.

Tupaan tultuaan puhdistivat naiset vielä pirtinpöydän. Eveliinan käytyä istumaan äännähti viimeinkin Serukka, mutta vain kuin kuiskaten ja ainoastaan Eveliinalle:

»Jaetaan nyt ne siemenet, vaikka kyllä kai ne joutaisivat sinulle kaikkikin.»

Hän haki hyllyltään paperipussin ja palan harmaata käärepaperia. Paperista hän pyöräytti suipon tötterön ja alkoi valutella pussista siihen siemeniä.

Eveliina ehätti estelemään:

»Ka, elähän enää… Johan ne nyt nuokin toki minulle riittävät. Ei jää itsellesi… Voi, hyvä ihminen, kun kaataa kaikki…»

»Eipähän näitä näytä meillä tarvittavan», sanoi siihen katkeralta kajahtavin äänin Serukka.

Vasta kun Eveliina vakuutti, ettei hän ottaisi kuin puoli pussillista, jätti Serukka siemeniä itselleenkin. Hän vei oman osuutensa uunille ja huomautti huokaisten:

»Olkoot siellä — unohtumassa.»

Ja taas painoi iloton alakuloisuus surumieliseen syleilyynsä Muhosenmäen pienen pirtin. Alkavan iltayön hämäryys hamuili hiljaa hiiviskellen pitkin permantoa, pöytää ja penkkejä. Tuvan asukkaat istua kyyhöttivät vieraineen kukin tahollaan unteloon äänettömyyteen ja valottomiin mietteisiinsä vajonneina. Kuului vain Topin piipun luputus ja uunilla kehrätä hurruttavien kissojen hyrinä. Silloin tällöin rapsahti jokin — russakkako lie katosta pudota napsahtanut vai seinäsammal salaperäisesti sihahtaen risahtanut.

Piippunsa pohjilleen poltettuaan ähkäisi Topi äkkiä. Hän nousi, hapuili käsille hattunsa ja asteli keskelle permantoa. Sinne hän seisahtui kuin jotakin odottaen ja käveli kotvan kuluttua ovelle. Kääntyen siellä tupaan päin hän jurautti jotakin saunaan maata menosta, odotti taas, ja pyörähti raskaasti huoahtaen pihalle.