XII

Pyhäaamuna nousi Topi jo aikoja ennen Serukkaa jalkeille. Hän pukeutui puhtaisiin liinavaatteisiin, ajoi tarkoin partansa, peseytyi perinpohjaisesti, kampasi tukkansa ja pani ylleen parhaan pukunsa. Hän teki sen kaiken niin tunnontarkasti ja ähkien ja puhkien, että Serukkaa pakkasi ääneensä naurattamaan.

Mutta sitten kävi Serukka vuoteessaan vielä viroitellessaan vakaviin mietteisiin. Nythän se, sunnuntaina, olisi sinne vakipaikallekin lähdettävä, kuta aiemmin, sitä parempi, ja soudettava Petäysniemen ohitse, jossa kai Epro ja Eveliina odottaisivat. Mutta uskoisiko Topi, että Epro oli muka käskenyt käymään Eskelilässä?

Kuin kuumilla kivillä kävellen pukeutui Serukka, hänkin pyhäisiinsä, ja mietti koko ajan, miten alkaisi puhua asiasta Topille, ettei tämä mitään epäilisi. Väliin hän päätti puhua näin, väliin noin, mutta ei vain löytänyt mieleisiä sanoja. Aina kun oli juuri sattuvat sanat saamaisillaan, tulikin mieleen, ettei se usko, jos niin sanoo, ja niin piti aloittaa sama seulominen alusta.

Hän ei ollut vielä asiasta, ei ensi sanastakaan selvillä, kun Topi valmiiksi pukeutuneena pistäytyi pihalle ja tuntui ryhtyvän siellä juttelemaan aamukahviaan kärkkymään kiirehtineen Pirskaisen kanssa. Silloin tuli Serukalle jo hätä ja tuska, ettei se vain jää sinne suulaan Pirskaisen tarinoille tuntikausiksi.

Serukka kiehautti tavallista joutuisammin einekahvin ja ehätti pyytämään Topia ja Pirskaista pirttiin sitä juomaan. Siihen saapui Kunillakin kupilleen.

Kun ei Pirskainen akkoineen näyttänyt aikovankaan poistua pirtistä, juoksutti Serukka aitasta pöytään leipää, kalaa, voita ja piimää ja pani Topin ja Pirskaiset syömään. Itse hän malttoi puraista vain pari vaivaista palaa, kun piti koputella toisia ottamaan lisää, että joutuisivat syömästä.

»— sinullapa — hätä —», huomautti Topi.

»No, että pääsee tästä laittamaan tupaa edes vähän pyhäisemmäksi ja lypsyllekin. Voi olla karja kaukanakin.»

»Saattaapa se tämä meidän Kunillammekin emännän avuksi ne hatarasarvet hakea ja heruttaa», huomautti Pirskainen. »Pistä emännän pieksut siksi ajaksi jalkaasi, etteivät omat pyhäkenkäsi metsiä marssiessasi ryvety.»

Kunilla ei vastannut. Hän puri vain niin, että hiki otsalla karpaloina helmeili. Hän söikin hirmuisesti, kun pöydän ääreen pääsi. Sanottiin appavan ainakin kahden hengen veron, mutta ei tullut koskaan sen turpeammaksi.

Kun Pirskaisen joukko oli tehnyt pöydässä puhdasta jälkeä, Kunilla lähtenyt karjaa etsimään ja lypsämään ja Jeremias vetäytynyt aitan varjoon ruokalevolle, töräytti ikkunanjaluspenkillä piippuineen ähräilevä Topi äkkiä Serukalle:

»Voit lähteä — soutajaksi — verkolle —»

Serukkaa miltei hyvästä mielestä hypähytti. Siellä vesillähän sitä saattoikin Topille sanoa siitä Eskelilään menosta ja jos tarvitsisi, olla vieraiden ihmisten näkemättä ja kuulematta vaikka vähän suuttuvinaankin, jos ei se olisi uskoakseen tai taipuisi lähtemään.

Kiireesti korjasi Serukka pöydältä ruokien rippeet, haki huivinsa ja oli valmis lähtemään Topin toveriksi, vieläpä hätyytteli tätä joutumaankin.

Topi täytti kuitenkin vielä kukkaronsa pullolleen palturista ja etsiä kyhni itselleen täyden tulitikkulaatikon, ennenkuin suoriutui valkamaan väännättelemään.

Rantaan tultua työnsi Topi nuottaveneen vesille, käskien Serukan nousemaan siihen.

»Mitä sinä nuottaveneestä?» kysyi kummastellen Serukka. »Eikö sinne olisi onkiveneelläkin päässyt?»

»— märkiä — verkkoja — venelasti — ja — vuotaakin — toinen —»

»Ja kahdet airotkin? Olisit heittänyt pois painamasta.»

Topi astui jo veneeseen.

»— enpä — minä —»

»Milloinka se onkivene on vuodon saanut?» uteli vielä Serukka.

»— minä — mistä — sitä —»

Serukan noustua veneeseen ja asetuttua keulatuhdolle soutamaan työnteli Topi seisoaltaan venettä väljemmälle vedelle. Sinne saavuttua hän asettui istumaan, ei perätuhdolle melomaan, vaan alihangoille hänkin soutamaan.

»Soutamaanko sitä sinäkin rupeat?» ihmetteli Serukka. »Olisihan tästä päästy yksilläkin souduilla.»

Vedellen jo täysin hartiavoimin jurautti Topi yksikantaan:

»— matkaa — pitemmältä —»

»Mutta tuonnehan sinä olet vienyt verkkosi tavallisesti Korpismäen puolelle, toiselle rannalle, josta sanot parhaiten saatavan. Ja — mi-mihinkä sinä, kun ihan selville selkävesille väkisin vääntelet…?»

Serukka oli näet yritellyt kääntää veneen keulaa lahden toiselle rannalle, mutta Topi vänkäsikin aina, milloin toisella, milloin toisella airolla voimakkaammin ja vinhemmin vetäisten veneen suoraan selälle. Vene koukutteli ja mutkitteli jonkun matkaa, kunnes Topi ärähti äkäisesti:

»— vänkäilemättä — siinä! Suoraan —!»

Serukan sydäntä kouraisi Topin ärjäisy. Hän nieleskeli vähän aikaa mielipahaansa ja sai sitten arasti kysytyksi:

»Mutta minnekä sinä ja mitä sinä oikeastaan meinaat —?»

Topi kiskoi tovin päätään kääntämättä. Sitten kuului alahangoilta:

»— sinä — et — muuten — luvannut — niin — minä —»

»Mitä luvannut?»

»— lähteäpä —»

»Mihinkä lähteä?»

»Ka — kirkolle — viivoittamaan —»

Silloin selvisi Serukalle, että Topi tahtoi viedä hänet väkisten vaalipaikalle kirkonkylään. Se oli saanut päähänsä, ettei hän muuten lähtisi. Sentähden se oli narrannut tälle verkkomatkalle ja kun sai veneeseen, niin käänsikin kirkolle.

Sitä se olikin sitten viime aikoina niin ankarasti ajatellut ja miettinyt, mitenkä tekisi, kunnes oli keksinyt tämän keinon.

Serukkaa olisi jo naurattanut niin että —! Mutta ei kuitenkaan uskaltanut. Voi vielä Topi suuttua ja kääntyä kesken matkan. Ja vaikka häntä halutti veistellä Topille, että vie sinä, minä vikisen, ole viepinäsi väkisten, sanoikin hän vain:

»Enhän minä niin jyrkästi — ja kun olet nyt kerran veneeseesi viekoitellut, niin mennään häntä sitten. Kun vain tulisivat poissa ollessa kotona kunnolleen toimeen ja työt tekisivät ja Mattia ja Kattiakin katsoisivat —»

Topi käänsi pikkuisen päätään keulaan päin ja ilmoitti:

»Minä — Pirskaiselle — että — kylään me — täksi ja huomiseksi —»

»No, hyvä, kun edes sanoit.»

Vene mennä viilsi kaksilla souduilla silotyyntä vedenpintaa keveästi ja veden keulan edessä vilkkaasti loristessa. Topi ja Serukka, järvenranta-asukkaat, olivat tottuneita ja kovia soutajia molemmat, ja kun matkan määrä oli selvinnyt Serukallekin, veti hän airoillaan kuin hartaasta halusta. Topi kääntyi tuon tuostakin katsomaan keulan suuntaa ja ohjaili airoillaan venettä.

Hiki helmeili jo kirkkaina pisarina kummankin otsalla. Serukka heitti huivinsa ja Topi nuttunsa, ja sitten alkoi taas tarmokas ja tahdikas soutu.

Kotiranta oli jo kaukana, ja Kaislalahti häämöitti vain epäselvänä metsäjuovan reunustamana poukamana. Mutta korkea ja jylhä Korpismäki kohotti vielä kauan kyömyharjaansa kohti vaaleansinistä taivaankannen kupuraa.

Monet niemet, nimettömät ja nimelliset, monet niemien kupeitse kauas maan sisään luikertelevat lahdet, monet veden peiliin päilyvät saaret ja saarien väliset autereiset salmet oli jo sivuutettu ja tuonpuolinen ranta alkoi selvetä sumuntapaisesta yksitoikkoisesta suoraviivaisuudestaan mäiksi, niemiksi, saariksi ja salmiksi. Oikealla kädellä näkyi Petäysniemen korpikärki.

Silloin Serukka heitti hetkeksi soutamisensa, kahmasi suuhunsa kourallaan laidan yli vettä, vilkaisi niemeen ja huomautti Topille:

»Mikähän kumman valkea se tuolla Petäysniemen nenässä vilkkaa? Näyttää kuin olisi joku siellä jotakin niinkuin vaatetta tai muuta heiluttamassa.»

Topikin heitti soutamisensa ja katsahti niemeen.

»Lehmä!» sanoi hän ja alkoi ladata piippuaan.

»Ei se mikä lehmä tuollainen kuin ilmassa liehuva ja mikä vilkuttavainen. Kun ei liene ihmisiä?»

Topi katsoi taas niemeen.

»— minä — sieltä — mitä —»

»No, mutta näkyyhän tuo toki ihan selvästi. Ihminenhän siellä onkin, kun ei liene kaksikin ihmistä. Antavat meille merkkejä.»

»— mitä — merkkejä —?»

»Voivat olla ja niinkuin ne ovatkin kirkolle menijöitä nekin, vaikkei niillä ole venettä. Kun näkivät meidän soutavan, niin alkoivat vilkuttaa, että ottaa veneeseen. Voivat olla tuttujakin. Pitäisi ihan käydä katsomassa. Eihän tuonne ole pitkä matkakaan. Ja samalla saattaisi levähtääkin.»

Topi mietti ja polttaa luputteli pitkän tovin. Sitten hän kopisti piippunsa veneen laitaan, sylkäisi kouriinsa, tarttui airoihinsa ja käänsi veneen yhdellä vetäisyllä päin Petäysnientä.

Ihmisiähän siellä oli ja tuttuja olikin: Eskelilän Epro ja Eveliina.

»Oltiin tässä aikeissa vaaliin, vaan kun meillä on niin vanha ja vuotava vene, niin ei uskallettu sillä lähteäkään. Silloin pälkähti päähäni pistäytyä tänne niemennenään katsomaan, olisiko ketä kirkolle soutajaa, joka ottaisi mukaansa», selitti Eveliina. »Ja tuskin oli tähän tultu, kun jo näimme teidän Kaislalahdelta käsin soutelevan. Odotimme, kunnes kohdalle ehditte, ja minä aloin huiskuttaa esiliinallani. Ja huomasittepas!»

»No, vähällä piti, ettei huomattu», sanoi Serukka. »Ellen minä olisi heittänyt hetkeksi soutuani ryypätäkseni janooni vettä, niin sivuitsepa olisi solahdettu. Mutta silloin minä näin täältä jotakin niinkuin valkean vilkuttamista ja huomautin Topillekin. Topi arveli kuitenkin lehmäksi.»

Topi oli Epron kanssa kokastanut veneen ja astunut maihin. Kätellessään Eproa ja Eveliinaa hän sanoi:

»— minä — kun — ei kantanut — katse —»

»Mutta minä sanoin silloin, että ihmisiä ne ovat, kirkolle käkeäviä, ja sain Topin lähtemään katsomaan. Ja oikeassapas olin kun olinkin.»

Eprokin yhtyi keskusteluun.

»Meille tuli tässä odotellessa jo nälkä», sanoi hän. »Olimme parhaillamme syömään rupeamassa, kun Eveliina alkoi huiskuttaa. Ruoka on vielä tuolla kalliolla levällään. Niin että eiköhän lähdetä ja syödä kaikki neljä? Kaipa se teillekin jo pala kelpaa, Muhosenmäeltä soudeltuanne.»

Eveliina oli levittänyt kalliolle putipuhtaalle liinalle maukkaat eväät ruis- ja rieskaleipineen, muurilettuineen, isoine voirasioineen, suolasiikoineen, läskineen, palvilihoineen ja monine muine sekä palanpainimeksi kannun piimää ja toisen maitoa.

Istuutuen eväiden ympärille he söivät hetken hartaasti ja haastelematta. Topi varsinkin leikkeli paksut palat leipää ja siveli siististi voita päälle sekä voin peitoksi valtavat viipaleet läskiä. Sitten hän joi pitkin siemauksin piimää palan kostukkeeksi. Mutta kun hän oli pahimman nälkänsä tyydyttänyt, tarttui hän äkkiä voirasiaan ja käänteli sitä kotvan kämmenissään. Laskien rasian sitten takaisin liinalle hän tokaisi rasiaan viitaten: »Meidän!»

Serukan ja Eveliinan huulet alkoivat mukavasti mutruilla ja Eprokin veti suutaan vinoon. Mutta kun Topi jonkun ajan kuluttua tarttui samalla tavalla piimäkannuun ja jurautti, että »Muhosenmäeltä», eivät he malttaneet enää pysyä vakavina, vaan helähtivät kolmisin kaikuvaan nauruun.

Kun Topi ei näyttänyt tajuavan naurun syytä ja ettei hän suuttuisi, ehättivät Serukka ja Eveliina kilpaa kertomaan hänelle ilonsa aiheen ja keksimänsä kujeen.

He olivat jo Eveliinan Muhosenmäellä käydessä päättäneet, että molemmista mökeistä mennään vaaliin. Kun Topi ja Serukka sitten kävivät Eskelilässä, sopivat naiset vielä matkan yksityiskohdista. Serukka oli luvannut houkutella Topin matkalle ja käskenyt Eveliinan puolestaan tuoda Epron pyhäaamuksi Petäysniemeen, josta Topi ja Serukka heidät hakisivat veneeseensä. Ettei Topi mitään huomaisi, oli Serukka laittanut Eskelilän lasten mukana eväätkin jo Eskelilään tänne niemeen tuotaviksi. Eprolla ja Eveliinalla oli omat eväät toisessa kontissa. Kun Topi ja Serukka sitten tulivat, oli Epro käskenyt Eveliinan panna ruoan esille, että Topi ja Serukka saisivat nälkäänsä syödä ja ettei Topi suuttuisi, sillä harvoinhan mies ruoan ääressä riitaa rakentaa.

»Ja ethän sinä toki, suunnan mies, suutukaan naisten kujeista, he he», sanoi Epro. »Ensin minäkin vähän epäröin tähän leikkiin yhtymistä, mutta sitten arvelin, että leikki sijansa saakoon, ja lankesin kiusaukseen, he, he! Harvoinhan sitä täällä salossa leikkiä lyödään ja vielä niukemmin nauretaan, he, he!»

Topin otsa oli mennyt ryppyihin, ja hänen suutaan tuon tuostakin vetäisi hermostuneesti. Hän tuijotti kiinteästi kallioon, mutta ei sanonut mitään.

Sen huomattuaan riensi Serukka reippaasti kertomaan, mitenkä Topi puolestaan oli tänä aamuna tehnyt hänelle kekseliään kolttosen. Kun Serukka oli juuri ollut pulassa ja pälkähässä, mitenkä saisi Topin tälle matkalle, oli Topi tahtonut häntä muka verkolle. Ja kun oli veneeseensä saanut, niin oli kääntänyt hänen vastaan soutaa ponnistellessaan veneen selkävesille ja itse tuonut hänet väkisten tänne, jonneka Serukan oli ollut Topi tuotava.

Serukan kertomus herätti vielä vilkkaampaa iloa, ja kolmisin kehuivat ja kiittelivät Epro, Eveliina ja Serukka Topin oveluutta. Ja kun vielä Epro löi Topia olalle ja iski silmää naisille ja sanoi, ettei se miesväkikään ole niin tylsällä kirveellä tehtyä kuin naisväki usein luulee, niin jopa vetäytyi Topinkin totinen naama juoheammaksi, ja hänen huulilleen ilmestyi hymyn irvistys.

Pari paksua ja pulleaa savua vetäistyään ja suitsutettuaan ne lyhyinä pulpahduksina toisesta suupielestään hän jurautti:

»Joo!»

* * * * *

Matkaa jatkettiin neljin hengin. Eveliina ja Serukka soutivat kahden ylähangoilla. Epro veteli yksin alahangoilla, ja Topi törötti meloskellen perässä.

Naisten supatellessa ja rupatellessa ja miesten tarinoidessa hitaasti, mutta hartaasti kaikenlaisista asioista, viljan kasvuista, heinänteoista, vaaleista ja mille listalle se oli se punainen piirto pistettävä, solahti matka kilometri kilometriltä miltei huomaamatta. Selkävesiltä soudettiin kapeammille reiteille, korpiset ja koleammat maisemat kävivät harvinaisemmiksi ja viljellyt seudut tiheämmiksi, suuret salometsät vaihtuivat laajojen lainehtivien peltojen ja laidunmaiden piirittämiksi asunnoiksi, neitseelliset, kirveen koskemattomat niemet vilkkaiksi tukki- ja halkolastaamoiksi, raivaamattomat ryteikkörannat siroiksi ja siisteiksi laiva- ja venevalkamiksi, kunnes vihdoin pitkän ja puuttoman Kirkonsalmen rantamalta aukeni katseen eteen laaja-alainen kirkonkylä punaisine taloineen, rehevine pikkuviljelyksineen ja vilkkaine ihmisvilinöineen. Ja kun vielä sivuutettiin salmen keskellä kyyhöttävä pitkä ja pyöreäharjainen Pänninsaari ja kappalaispapin Rantalanniemi, näkyi jo korkealla kummullaan vanha, keltainen puukirkkokin ja sen vierellä suippotorninen kellotapuli sekä niiden takaa maantien koivukujanteen päässä laaksonteessa taitekattoinen pappila riippakoivujen ja komeiden haapojen keskessä.

Topilla, Serukalla, Eprolla ja Eveliinalla ei ollut kuitenkaan asiaa kirkolle, kun päiväjumalanpalvelus oli jo päättymässä ja he aikoivatkin iltakirkkoon. Sentähden he laskivatkin veneensä haudankaivaja Huttusen rantaan. Huttula oli heidän kaikkien kirkkokortteerinsa ja lähellä vaalipaikkaa, kirkonkylän kookasta kansakoulua.