I

Kaukaisen Kaislalahden perukassa on Muhosenmäki niminen mökki.

Se on vain sellainen varsin tavallinen, kulkijan katseen eteen korven keskestä veden henkeen odottamatta ilmestyvä alkeellinen asumus, jonkalaisia meillä on sydän-Suomemme suurilla saloilla vielä satoja: pikkiriikkisen, jäkkiheinää kasvaa jutuuttavan pihan, kapan kymmenisen alaisen perunamaan, puolen tusinan hellällä huolella hoidetun palturipenkin ja kämmenen levyisen, yhtä paljon rikkaruohoa kuin ruistakin antavan pihapeltopälvekkeen piirittämä, vanhuuttaan hataroitunut ja harmentunut, kyljelleen kyykistymässä oleva pirttipahainen, jonka neliruutuisen ikkunan penkillä kituu tuohiropeessa kelmeä palsami ja seinävierellä sakeana hyötyilevä saunakukka.

Tuvan toverina kyyhöttää pihan vastakkaisella puolella katostaan horsmia työntävä, samalla kertaa tallina, lammaskarsinana, kanalana ja sikalana palveleva matala läävälättänä ja yksinäinen, ahdas aittatettara sekä rannalla, mäen alisessa kosteassa ahteessa vauluissaan vongahtelevan vinttikaivon ääressä raihnainen ja ränsistynyt sisäänlämpiävä sauna.

Mökkiin tuo muusta maailmasta tuhansissa mutkissa kiertelevä ja kaarteleva kapea kinttupolku. Se lähtee kilometrien takaiselta kylään vievältä valtatieltä, kallelleen keikahtaneen virkaheiton tienviitan viereltä ja päättyy, salon syvimmät ja synkimmät siimeiköt, vetisten luonnonniittyjen noroisimmat laidikot, kuplivimmat ja kurisevimmat suot ja silmänkantamattomimmat rahkaiset räkäpetäjänevat seikkailtuaan, narisevan veräjän ylitse, pellon pientaritse ja pihamaan poikitse pirtin rappusena rehentelevän suuren laakakiven luokse.

Vesitse saa Muhosenmäen venevalkamasta lähdettyään soutaa luppaista senkin seitsemät selkävedet, salmien solukat ja saarien sivustat ennenkuin ehtii kuuden kilometrin päässä olevaan lähimpään naapuriin ja parin runsaan ja rasittavan rupeaman perästä kylään ja kirkolle.

Mökissä asui aikoinaan muuan Muhonen, Matti Muhosvainaja, joka tämän kosteikon korpeen tekikin ja jonka mukaan ja muistoksi tällä asutusaukeamalla on nimensä.

Nyt siinä on ja elää aivan toinen mies, Topias Toropainen eli, kuten häntä nimen väännökseltä ja ikuisen törötyksensä vuoksi tavallisimmin mainitaan, Törökki-Topi. Topin vaimo on Serukka, Serahviina Sinkkonen.

He olivat nuoruudessaan samaan aikaan pappilassa palveluksessa, renkinä ja piikana, raatajina rahanalaisina. Siellä ollessaan he olivat alkaneet sekä työssä että työn lomassa silmäillä toisiaan, ensin kauempaa ja kainostellen, sitten likemmin ja rohkeammin ja vetää lopuksi tiukasti toisiinsa päin. Sen oli sitten sattunut näkemään ja kuulemaan jo vainajana oleva rovasti ja ryhtynyt haastelemaan heille hartaasti yksiin leipiin ja lämpimiin lyöttäytymisestä. Ja kun ei Topilla eikä Serukallakaan ollut sitä vastaan mitään, oli rovasti vihkinyt heidät mieheksi ja vaimoksi ja toisillensa avuksi. Ja kun Muhosenmäki, pappilan silloinen uutismökki, sattui olemaan samoihin aikoihin entisen eläjänsä kuoltua autiona ja asujatonna, oli rovasti antanut sen huomenlahjanaan heille helpolla vuokralla elinajaksi viljeltäväksi — ja niin olivat Topi ja Serukka siirtyneet ihmisten ilmoilta tänne salon sydämeen, etäisen Muhosenmäen isännäksi ja emännäksi, korven kosteikon erakkoeläjiksi.

Topi ja Serukka olivat silloin vielä parhaimmillaan molemmat. Nyt he ovat jo iällisiä ja vuosien ja vaivojen väsyttämiä, Topi mitä liekin kohta kuusissakymmenissä ja Serukka joitakin vuosia nuorempi. Varmaa vuosien määrää ei ole kummankaan koskaan tullut kinkerikirjoista katsotetuksi, jos heistä he täysin tarkkoja tietoja niissäkään näkyvissä.

Heillä ei ole olossaan ja osassaan mitään moittimista ja valittamista. Päinvastoin on heillä mielestään Muhosenmäellään niin oivaa ja onnellista kuin heidän kaltaisillaan oppimattomilla ja vähään tyytyväisillä alhaiseläjillä osannee olla. Tosinhan tupatötterö yhtä vähän kuin pihapeltohattarakaan ei ole liialla liikkumisläänillä pilattu, mutta lämmintä ja leipää heille on mökinpaikallaan riittänyt yllin kyllin kummallekin, etenkin kun Topilla on vielä peltotilkkunsa lisäksi läheisellä Tetrisuolla jo osaksi kauraa ja heinää pursuileva, osaksi parhaillaan hallaa henkivästä nevasta viljelykselle valmistuva suoperkkiönsä ja töihinsä toveriksi vahva, vaikka vanha ruunarupukka, Perho, ja Serukalla reippaasti surraava rukkinsa, neljä kanantettaraa ja kukko, kolme lammasta ja pässinjepukka, sikapossu ja kaksi hyvämaitoista hatarasarvea, Kullankukka ja Hellantetta.

Niin että omilla sitä on Muhosenmäellä hyvinä jos pahoinakin päivinä toimeen tultu, vuokrat ja verot maksettu määrälleen kukkurakapoin ja riskisti punnituin voikiloin, jopa paraina aikoina pistetty markka muutama salaiseen säästöönkin, Serukan ruohonvihreän ja punakukkaisen vaatearkun, perintökalun, nurkassa visusti varjellun Topin vauraan villasukan yhä pulleammaksi ja painavammaksi käyvään kärkeen.

Yhtä heiltä hyvyydestään kuitenkin puuttuu ja on puuttunut koko yhdessäoloaikansa — lasta.

Ei ole näet luojalta liiennyt heidän osakseen lapsilykkyä, ei niin yrittääkään. Ja kun ei ole liiennyt, eivät Topi ja Serukka ole toistonkaan tekemiä osakseen ottaneet, vaikka tarjoojia ja tyrkyttäjiä on ollut jos kuinka monta. Lapsettomina he ovat vain olleet ja eläneet, toisiinsa tyytyen ja kahdenkesken korpikotiansa asuen.

Ulkomuodoltaan kuivahko ja luiseva, alkuaan komea ja pitkänhuiskea Topi käy ani harvoin Muhosenmäeltään missään, niin että häntä, jöröttäjää, tuskin kaikki kylässä tuntevatkaan. Mutta sitä liikkuvampi ja tunnetumpi on Serukka, miehensä täydellinen vastakohta, lyhyt ja lyllerö, vielä vanhoillaankin verevä ja sirkeäsilmäinen, alati avoimen herttaisesti hymyilevä, kotona ja kylässä terhakkana ja tiitteränä hyöriskelevä ja pyöriskelevä, sukkelasanainen ja eloisa eukko.