IV

Kun oli kolmisin kiivetty kaivopolkua pihaan ja tultu tupaan, keittää pyöräytti Serukka sapatinpäivän ja vieraan kunniaksi oikein sikurittoman kahvin. Sitä juotaessa tuvanpöydän ääressä hän jutteli nauraen Eveliinalle, mitenkä Topi ja hän olivat tulleet torkahtaneeksi lahdelle veneeseen, ja vakavampana kuinka hän sitten oli herännyt hiessä uiden ja haavanlehtenä hepattaen keskelle kummaa untaan.

Eveliinaa huvitti Serukan kuvaus, uni ja herääminen tavattomasti. Hän nauraa kikatti sitä kuunnellessaan ihan kaksinkerroin ja valutteli kuumaa kahvia vadilta syliinsä.

Hänhän se oli heitä herätelläkseen heitellyt Serukan tähdiksi uneksimia kaarnoja, käpyjä ja kiviä rannalta. Viimein oli häntä alkanut jo moinen unen sitkeys harmittaa, ja hän oli kahmaissut kookkaan kiven ja viskannut sen oikein hartiaväellä päin venettä. Kivi oli kolahtanut Topin veneen laitaan ja loiskauttanut lahteen pudotessaan vesiryöpyn heidän päälleen ja viimeinkin valveuttanut.

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti molempia makeasti, ja Topinkin totista suupieltä vetäisi vinoon, kun hän muisteli omaa untaan ja heräämistään.

Toista pannullista tyhjennettäessä ja kerrottaessa puolin ja toisin tuoreimpia kuulumisia sekä Topin jurautettua äkkiä väliin jotakin odotettavissa olevasta mainiosta potaattivuodesta, laski Eveliina juuri juomansa kupin pikaisesti pöydälle, löi kämmenensä paukauttaen vastakkain ja vihelsi päätään pyöritellen.

Hyvät ihmiset, hänhän olikin tässä kikateltaessa, kahviteltaessa ja kilpaa kaikenlaisista kerrottaessa unohtanut peräti asiansa ja käyntinsä tarkoituksen ja muisti sen taas vasta Topin potaateista puhuessa!

Hän oli tullut jalansyten tuomaan Serukalle sitä kissaa, josta oli jo keväällä ollut puhetta.

Muisti kai Serukka kerran kirkolla tavattaessa maininneensa, ettei Muhosenmäellä ollut kissaa, vaikka hiiriä vallan vilisi, ja että hän ottaisi sellaisen, jos jostakin sattuisi hyvän hiirikissan tapaamaan?

Muistihan Serukka, mainiosti muistikin.

Sehän oli viime pitkänäperjantaina vai oliko se iltakirkon aikaan pääsiäislauantaina. Oli tavattu Eveliinan kanssa kirkon portilla ja juteltu, mistähän kaikesta lie laasattukin. Ja kun oli kantautunut sitten keskustelu kohta kuopasta itämään nostettaviin potaatteihin, oli Serukka alkanut harmitella, että hiiret olivat hakanneet heidän kuopassaan paraita perunoita ihan hehdon verran putipiloille ja huokaissut, jotta kun sattuisi saamaan edes jostakin kunnon kissan, niin ottaisi hänet edes vallattomimpien nakertajien vahdiksi ja vähentäjäksi…

Niin, niin sen muisteli Eveliinakin puheen olleen. Ja kun heillä, Eskelilässä, oli sattunut kuukausi sitten kissalle — muistaahan Serukka sen Eveliinan pappilasta pentuna tuomaan harmaankirjavan kissan — poikasia, oli Eveliina sanonut Eprolle, miehelleen, että no, noista se nyt saa Muhosenmäen Serukkakin itselleen sen kaihoamansa kissan. Ja kun kissanpoikaset olivat alkaneet jo tulla omin avuin toimeen, oli hän tänä aamuna, kun sattui sapattikin, kopannut yhden niistä pärevakkaan ja lähtenyt ihan asiakseen kantaa keikuttelemaan Muhosenmäelle.

Tultuaan taloon ja kun ei tavannut tuvassa eikä pihassa niin huokuvaa henkeä, oli Eveliina pistänyt kissavakkansa aution läävän nurkkaan ja alkanut etsiä ihmisiä ja unohtanut koko kissanpennun… Eikö lie jo raukalle tullut sekä ikävä että nälkä —

Kuultuaan Eveliinan ilmoituksen syöksähti Serukka seisoalleen ja sanoi, että niinhän sillä raukalla toki on, jollei jo ole kerinnyt kuollakin, ja läksi puolijuoksulla läävään. Eveliina ehätti perässä ja sai vielä läävän ovella oikaistuksi, ettei niitä kissoja ollutkaan vain yksi, vaan kaksi pentua kerrassaan. Molemmat olivat niin siroja ja sukkelia ja aina keskenään kisailevia, että oli tullut sääli erottaa, ja Eveliina oli arvellut, jotta jossa elää yksi, niin siellä kaksikin, etenkin jos on hirveästi hiiriä, ja tuonut molemmat.

Siellähän ne vielä molemmat kissanpojat yhdeksi keräksi kääriytyneinä pärevakassa läävän nurkassa nukkua kuhjottivat. Emäntien tullessa ne vain vähän viirusilmiään raottivat ja painautuivat taas samaan sykkyrään.

Serukka kaappasi kummankin kissan syliinsä ja alkoi niille puhua leperrellä.

»Voi hellanlettoja kun ovat somia ja pikkuisia! Ihan kuin silkkikeriä, sileitä ja pehmeitä pallukoita! No, johan minä nyt toki otan tällaiset pikkuiset pipanat, ihan omakseni otan, marringaiset. No, jo osaavat ollakin sieviä — kissanpojat, hellanletat, lankakerät…»

Kun oli vuoroin silitetty kissojen tuuheita turkkeja, pidetty niitä milloin toisen, milloin toisen sylissä, tarkasteltu kissojen käpälät ja kuonot ja mairiteltu jos joillakin hyväilynimillä, lähti Serukka Eveliinan saattamana viemään kissoja tupaan. Laskettuaan ne pirtissä permannolle hän alkoi puuhata niille syötävää.

Hän otti hyllyltä kivikupin, pani siihen paksua kermamaitoa, laski kupin permannolle lähelle lieden lämmintä ja nosti kissat vakasta kupin laidalle latkimaan.

Itse hän seisoi Eveliinan kanssa kauempana ja katseli äänetönnä ihaillen kissojen kiihkeää syönnintouhua.

Mutta kun kissat olivat punaisilla kielillään latkineet itsensä kylläisiksi, nuoleskelleet kuononsa ja viiksensä puhtaiksi ja siistineet käpälällään pesten poskensakin, lähtivät ne livettävin askelin tutkimaan tupaa.

Serukka kääntyi hymyillen penkillä istua jurottavaan Topiin.

»No, nyt se loppui Muhosenmäeltäkin kissan puute, Topukka», sanoi hän hyvästä mielestä kimaltelevin katsein. »Kun meillä ei ole lastakaan, niin ovatpahan edes nuo marringaiset ilonamme. Vai mitä siinä siihen sanot — kun et ole vielä virkkanut hyvää et pahaa?» Topi istua kökötti ja imi piippuaan. Sitten hän raotti vapaata suupieltään ja jurautti kotvan kuluttua:

»Kaksi —?»

Serukka hyrskähti kaikuvaan nauruun. Hän iski Eveliinalle silmää ja sanoi sitten Topille:

»No, mitenkäs? Kaksipa tietenkin. Toinen sinulle ja toinen minulle, nimikoiksi.»

Topi vetäisi pari pulleata sauhua ja suitsutti ne hitaasti sieraimistaan. Sitten hän longotti taas hieman suupieltään ja urahti yksikantaan:

»E-enpä minä heistä» (ja taas parin pitkän sauhun ja suitsutuksen perästä) »kissanpennuista — kummastakaan».

Eveliina ehätti Serukalle selittämään, että se tuo toinen vunukka, hitaampi ja harmajampi oli poika, ja tuo tummempi ja pirteämpi tyttö.

Serukka katseli kallella päin ja kauan kumpaakin pirtin permannolla piipertelevää pentua. Sitten hän hiipi varpaisillaan harmajan poikakissan luo ja kaappasi sen äkkiä syliinsä.

»Tämä minusta on mieluisempi», sanoi hän. »Minä otan tämän omiin nimiini. Ottakoon Topi tuon toisen.»

Topi kohotti verkalleen katseensa Serukkaan. Hänen äänessään oli äreä kaiku, kun hän jurautti:

»E-een minä — mies — marringaisesta —»

Mutta Serukka ja Eveliina eivät häntä enää kuunnelleet. He olivat istuutuneet tuvanpöydän eduspenkille vieretysten, silittelivät Serukan syliin keräksi kiertäytynyttä ja hiljalleen kehrätä hurruttelevaa kissanpoikaa ja haastelivat hartaasti, mikä nimi Serukan nimikolle olisi pantava. Käytyään lävitse kaikki muistamansa kissanimet he eivät olleet mielestään keksineet kelpaavaa. Milloin oli nimi liian tavallinen, milloin se ei sopinut kissan väriin taikka luonteeseen, ja mikäpähän lie ollut milloinkin vikana.

Serukka muisti, että hänen kotonaan oli ollut hänen lapsena siellä vielä kiikkuessaan ja liikkuessaan kissa, jonka nimi oli ollut Matti. Niin että olkoon tämäkin nyt sen kotikissavainajan muistoksi Matti, kun kerran oli poikakissakin.

Kuunneltuaan vielä kotvan kissanpennun kehräämistä he johtuivat huomaamattaan haastelemaan rukeistaan, villavarastoistaan, kuteille aikomistaan kankaista ja puvuistaan.

Topin kissa oli kierrellyt kaikki paikat permannolla. Sitten se oli tarkasteluunsa kyllästyneenä istuutunut lattialle lieden lämpimään ja katseli sieltä kiekkosilmillään tuvassa olijoita, vuoroin ja pitkään kutakin. Tuijoteltuaan silmää räväyttämättä penkillä tikkuna tököttävään Topiin se avasi suutaan kuin naukaistakseen, mutta ei naukaissutkaan, vaan läksi hitain ja heilahtelevin askelin pyrkimään Topin luo. Tämän eteen tultuaan se taas istuutui ja tarkasteli tyystin pyörein silmäpalloin vastassaan istujaa. Ja tottapa tarkastelu oli sitä tyydyttänyt, koska se läksi taas tekemään epävarmaa taivallustaan ja hiiviskeli Topin pieksun luo, alkaen hiljaa hyrräten hieroa itseään sen varteen. Mutta kun mies ei liikahtanutkaan, paneutui pentu taas Topin jalkojen juureen istumaan ja naukaisi kuin pettymystään valittaen.

Topi käänsi verkalleen katseensa kissanpoikaan ja laski kätensä hitaasti sen silkinhienolle turkille. Karhealla kädellään sitä silitellen hän murahti niin lempeästi kuin osasi:

»Ke, ke — katti — kis, kis — kissanpoika —»

Mutta sitten hän katsahti kulmiensa alta kuin pahasta työstä kiinni joutuneena arasti Eveliinaan ja Serukkaan ja siirsi tylysti jalallaan kissan luotaan loitommaksi. Ja jatkoi sitten silmäkulmat rypyssä ja enää kissaan vilkaisemattakaan jörötystään.