VIII

Topi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon päitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut lehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai surulliseksi tullut ei Serukka ollut.

Herutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina oli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut. Sen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut niitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse niistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa tulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin kulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin edustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella kynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai olla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja puhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen tai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut ulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja ja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta niin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi riippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi osaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.

Eveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi ja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä kysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä vetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi tuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin viivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä panikin.

Siitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin nähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin, että: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi…» mutta silloin Topi oli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti, että housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.

Mikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä mielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän ja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi aivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä puuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä oli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on aina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja mieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja häpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!

Niinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä pyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle, pyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen. Oli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin rupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku vakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli Serukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli saavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai muuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.

Se sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä lepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.

Parasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään tietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään, ellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista asioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin innostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.

Serukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut tulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi sai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa touhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan. Eilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja piimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.

Sitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo ja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla: »Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla jumppaisisikin.

Serukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta kantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin piippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.

Topi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta Serukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun vääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin vain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja laski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä piipertelevään pentuun hän jurautti:

»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»

Serukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:

»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä tähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin sitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään, enkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen. Liekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla asti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin tulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»

Serukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän alkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:

»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi korpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että vielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu — lankakerä — vuupertaja…»

Silitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi samalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo Topukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten kissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.

Topi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui ikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.

Hänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan eikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä ollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen unohtanut.

Ei kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että Serukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä toverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista mielenjohteista, hä, hä —!

Rauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet hyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.

* * * * *

Serukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja viivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi. Hän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan, jotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että… — mutta sanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja ahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon palasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään lusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden palasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä niin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa siksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda palanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski näet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin, mutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui, jotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti juttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla piippuineen.

Lähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua, Topi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan, nousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän lujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja alkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.

Serukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti sitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui karsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.

Jo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti sitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja nyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.

Kun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien haaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa riittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia silitellen puhella:

»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun minä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä vielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä mitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja viivoittelemisista —»

Serukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista mainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi — istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan. Serukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:

»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset uudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä pännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut kerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»

Mistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä kuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään vironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja lakkasi hetkeksi luputtamasta.

Silloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa julki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle haastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän innostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:

»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin mennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi tuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»

Topi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta suupielestään yksikantaan:

»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»

Eikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen polteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä perkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja saunaan.

Pahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut, pikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta. Ja kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen hautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä, miksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan lähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla liikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä Serukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran muutkin menisivät.

Kun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät pimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi Serukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla salaiseksi ilokseen:

»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»

Serukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla ajatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja käännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta selon.

Serukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui tavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti, kuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan samanlaiseen tarjoukseen murahtanut:

»— itsekin — omani —»

Mutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän käänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:

»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»

Ja Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että eikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi kolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään kujeillen lapoihin ja lausahti:

»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»

Topi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.