XIII

Vaalit olivat ohitse, ja Topi, Serukka, Epro ja Eveliina soutamassa pitkin salmia ja selkiä kotiinsa.

Paljon heille, suurten salojen koruttomille korpimökkiasukkaille, oli kirkonkylässä käydessä ja vaaleissa ollessa sattunut ja paljon heillä oli näkemistään ja kuulemistaan toisilleen kertomistakin. He haastelivat väliin vuorotellen, väliin kaikki yhtaikaa, paitsi Topi, joka törötti piippuaan luputellen melan varressa ja jurautti vain tuolloin tällöin toisten puheiden sekaan sanasen.

Serukka ja Eveliina kertoivat ties kuinka monennen kerran siitä, mitenkä heidät oli sunnuntaina iltakirkosta palatessa kirkkotarhan portilla tavannut itse rovasti ja paneutunut oikein puheikkain heidän kanssaan. Oli kysynyt, että vaaliinko sitä oli saavuttu ja olivatko miehetkin mukana? He olivat vastanneet, että kirkkoonhan sitä toki oli etupäässä tultu, mutta että samalla matkallahan sitä saattoi sen viivankin vetäistä, jos niiksi tulisi. Siihen oli silloin rovasti sanonut, että hyvähän se on kirkossakin käydä, mutta että siihenhän oli tilaisuutta joka sunnuntai, mutta vaaleihin vain joka kolmas vuosi, ja lisännyt, jotta tavallaanhan se on pyhää toimitusta sekin, kun täyttää kullekin säädetyn kansalaisvelvollisuutensa maansa ja valtionsa eduksi ja onneksi. Siitähän se koituu kansan arvonanto korkeimmallekin, jonka lahjaa ja hyvyyttä ne ovat tällaiset viivainvedotkin ja äänestystilaisuudet.

Niin oli rovasti puhunut kauniisti ja kehoittavasti, että oikein tahtoi itkettää. Lopuksi oli lausunut olevansa ihan liikutettu, kun kaukaisilta salomailtakin oli saavuttu sitä viivoittamisvelvollisuutta täyttämään ja tällaisessa uudessa merkkitilaisuudessa mukana olemaan. Ja kättä pitäen oli sitten hyvästinsä heittänyt ja terveyttä ja rauhaa toivottanut.

Semmoiselta pyhältä ja juhlalliselta se oli vaalitoimitus Eprostakin tuntunut. Miltei vapisemaan ja arkailemaan oli pannut aikamiehen, kun Eveliinan kanssa sinne vaalihuoneeseen astui. Eikä tahtonut siellä verhon takanakaan vielä tasapainoon päästä. Mutta kun sen verhon sivuitse kurkisti ja katsoi tarkemmin, keitä siellä pitkän pöydän ääressä istui, ja tunsi ne tutuiksi miehiksi, niin rauhoittui. Näkyi istuvan siellä henkiherra, kirkonkylän kauppias, suntio Silvennoinen, puuseppä Paavila ja räätäli Rekola. Vavahtamattomin käsin hän sitten olikin sen viivan vetäissyt, kääntänyt listan taitteilleen, vienyt leimattavaksi ja siihen uurnaan kolosta solauttanut.

Mutta pitkäksi aikaa se toimitus varmasti mieleen jäi.

Mukavammin se oli käynyt Eveliinalle. Niin hätääntyi, ettei kyennyt edes omaa nimeäänkään täysin tiettäväksi tekemään. Kun näet henkiherra kysyi, kuka hän oli ja missä asui, niin ei muistanut niiatakaan eikä saanut pitkään toviin sanaakaan suustaan. Teki mieli jo pyytää Eproa siihen avuksi, mutta muisti, ettei siinä tilaisuudessa saanut toisen apuun turvautua eikä uskaltanut, että jos epäävät sitten koko viivoittamisenkin. Viimein sai toki sammalletuksi, että oli Eveliina Eskelinen, pappilan mökistä sieltä Petäysniemen korvesta. Silloin oli henkiherra sanonut, että »Jaahah, emäntä Eveliina Eskelinen Petäjäniemeltä pappilan alueelta», ja antanut sen lipun.

Mutta kun sitten lipun sai, niin alkoi katsella, että mihinkä se oli Epro eksynyt ja kun ei nähnyt, niin hölmistyi, jotta mihinkä mennä.

Silloin oli siihen tulla tupsahtanut muuan nuori neiti-ihminen — kuului olleen kirkonkylän opettajatar — ja sanoi, että emäntä on hyvä ja tulee tänne, täällä on vapaa äänestyspaikka. Sen neuvomana hän sitten hetkahtavin polvin oli puikahtanut sinne sermin taa ja sai siellä viivoitetuksi. Mutta päätä vielä vallan kuin viepotti, kun piti viedä se lippu niille herroille leimailtavaksi ja siihen kuurnaan tipauttaa.

Horjuen hän astui salista ja kun pihalle pääsi, niin ihan piti piiloutua pikkuiseksi aikaa pihamaan halkopinon taa ja itkeä pirauttaa. Niin oli tuntunut se viivoitteleminen suurelta ja peloittavalta.

Toista se oli ollut Serukan äänestäminen, reilua ja ujostelematonta, mutta Serukkahan oli palvellutkin nuorempana pappilassa ja tottunut olemaan ihmisten seassa. Niin oli sanonut ruokatunnillaan Eprolle suntio ja kuvannut, mitenkä kävi.

»Se oli tämä Serukka astunut Topin edellä sinne pöydän ja herrojen luo ja niiannut ja jokaista kädestä tervehtinyt ja sanonut, että terve, terve ja terveisiä sieltä meidän Muhosenmäeltä. Tultiin sieltäkin tätä kansalaistoimitusta suorittamaan ja viivaa vetämään. Ja kun herrat olivat katsoneet, että kuka on, niin oli tämä sanonut, että ettepä taida muut tunteakaan kuin suntio ja tämä kauppias, jolta me kaikki ostokset otamme. Sinkkosia minä olen, oli sanonut, Serahviina Sinkkonen, vaikka taitaa olla kirjoissa Toropainen, kun on Topi Toropaisen kanssa jo kymmeniä vuosia yksissä asuttu. Silloin olivat herrat sanoneet, että selvä on, ja antaneet lipun.»

Serukkaa nauratti ja vähän ujostuttikin kuulla Epron kertovan, mitä oli suntio — hyvä suntio muutoin se Silvennoinen — sanonut.

»No, mitäs joutavia», sanoi hän Eprolle. »Pakkasihan se peloittamaan minuakin, mutta sitten rohkaisin itseni ja ajattelin, että eipähän se pelolla parane enää, kun on tänne asti tultu ja lain pykälät täytettävä. Ja sitten, kun sen lipun sain, niin katsoin, että minnekä ne muut ihmiset menevät, ja niin sujahdin minäkin sen suojuksen taa. Se samainen neiti-ihminen yritti tulla minullekin avuksi, mutta minä vain niiasin ja sanoin, että eiköpä tämä tulle tehdyksi avuttakin, kun on niin paljon tästä puhuttu ja neuvottu. Tänä aamuna vielä haudankaivaja Huttusen Sohvikin neuvoi. Niin minä sitten sen viivani vetäisin ja vein lippuni suntiolle, joka siihen painoi sen pyörylän ja käski vain laskea laatikkoon. Mutta ennenkuin laskin, niin katsoin vielä sitä sikelliä, jotta sattuiko selvä, ja kun ei sattunut, niin kysäisin Silvennoiselta — se kun on semmoinen alentuvainen ja mukava mies — että näinköhän tämä nyt tällä merkillä menee? Silvennoinen sanoi, että varmasti. No, omapahan on syynne, jos ei välttämään sattuisi, sanoin minä ja luikahutin lipun laatikkoon.»

»Ja kun tämä Serukka oli ollut ovella menossa, niin oli henkiherra sanonut suntiolle, että siinäpä oli teerevä eukko», nauroi Epro.

»No, mikähän lienee», arveli Serukka. »Oudolta ja somalta se toimitus vain tuntui, kun näin jälkeenpäin ajattelen», tunnusti hän.

»Mutta tämän Topukan, töröttäjän, hi, hi, viivoittaminen se vasta vetämistä oli», lisäsi Serukka nauraen ja loi ujon silmäyksen perätuhdolla istua jököttävään Topiin. »Tämä oli astua ensin sinne saliin tuo ainainen piippunsa suussaan ja olisi kai astunutkin, ellen minä ovella kääntynyt katsomaan ja kuiskannut, että heitähän nyt edes siksi ajaksi, että ehdit äänestää, hi, hi! Ja silloin hän sukellutti sen taskuunsa.»

»— ei — tullut — huomatuksi —» äännähti Topi hymyn irvistyksen hiiviskellessä huulilla.

»Sitten tämä astua junttasi vaaliherrojen luokse ja sanoi, että:

'— minä sitä — kanttoria — kolmekymmentäkaksi —'

'Jahah, kukas te sitten olette?' tuntui henkiherra kysyvän.

'— minä — Topi —'

'Sukunimenne?'

'— minä —'

Eikä tämä olisi selvinnyt sitä sanomaan, eikö liene muistanut vai miten lienee — ellen minä sinne suojuksen taa mennessäni niille herroille kuiskannut, jotta Toropainen se on, Topi Toropainen, samoilta mäkimailta kuin minäkin.

Ja kun tämä sai sitten sen lipun ja pääsi sen suojuksen taa, niin ainakin varttitunnin viipyi. Tuntui katkaisevan sen kynänkin, niin että piti välillä vuolla ja…»

»— pitkä — terä —» murahti Topi Serukan puheeseen.

»Mutta selvähän siitä tuli», jatkoi Serukka. »Ja varma viiva siitä on tullutkin, sillä minkä tämä tekee, niin tyhjää typertymättä se sen suorittaa», kehaisi Serukka.

»Ilmankos tämä sitten sanoikin, kun meidät haudankaivajassa tapasi, että siellä kai se viiva nyt olla vököttää», nauroi Eveliina.

»Ja tarjosi koko tälle meidän matkueellemme vehnäskahvit», lisäsi Epro.

Topi veti piipustaan loppuhenkoset, kopisti kopan tyhjäksi veneen laitaan ja vastasi kehumisiin ja imarteluihin yksikantaan:

»Ovat — ne — viivoittajaiset — semmoiset—»

»Ovathan ne», myönteli Eprokin, »mutta ei niitä siltä tarvitsisi olla niinkään usein. Se tämä saloeläjä viihtyy paremmin omissa oloissaan, korpimajassaan kuin juhlallisissa väenkokouksissa.»

Alkumatkasta vilkkaana ja vuolaana virtaillut juttelu alkoi väsähtää ja vaimeta, kuta kauemmaksi kirkonkylästä tultiin. Ja kun maisemat muuttuivat tutuiksi ja omiksi, toivat ne tullessaan kullekin mieleen kodin ja sen hiljaiselämän. Jokainen koetti jouduttaa soutuaan, että matka lyhenisi nopeammin ja päättyisi pikemmin.

Petäysniemeen päästyä laskettiin Epro ja Eveliina maalle. Hyvästellessään Topia tiedusti vielä Epro:

»Mutta sanohan, Topi, minkä tähden sinä kuuluit ottaneen ne Pirskaiset, laiskat lorvit ja laasaajat, koti- ja heinämiehiksesi etkä ottanut muita?»

Topi irvisti naurahduksen tapaista.

»Ovat niitä — sosiaaneja — ratteja — että kaksi viivaa — vähemmän —»

»Vai siksi! Etteivät päässeet sinne vaalipaikalle omia paasaajiaan pännäilemään, he he, he!»

»Niin — ratteja —»

Serukka loi silloin Topiin niin kauniin ja kiitollisen katseen, että oikein omaakin sydäntä hemaisi, ja punastui kuin vihille vietävä tyttö.

* * * * *

Kun Topi ja Serukka soutelivat väsyneinä ja vaiteliaina kotivalkamaansa, tehdä tuhersi heinäkuun hämyinen ilta hidasta loppuaan. Muhosenmäen matalaa mökkiä, aittatettaraa ja läävälättänää syleili jo enteilevän yön hiipivä himmeys, Kaislalahden soiselta pohjoisrannalta pursuili pitkänä lelluilevana pilvenä viileää sumua, lännen ranteilla, kaukaisten korpien yllä sammuili vitkaan ruskon väljä viiru, veräjän takaa kalkahteli kaihoisasti.

Kullankukan kello ja kantautui Perhon hiljainen hirnahdus — —

Pirskaisen perhe oli jo mennyt saunaan levolle, koskapa sieltä kuului sirkan sirityksen säestämänä Jeremiaan voimakas ja Kunillan kainompi kuorsuunkehruu.

Jättäen Topin laittelemaan venettä teloilleen kiirehti Serukka edeltäpäin pirttiin katsomaan oliko kaikki kohdallaan ja kunnossa.

Huomattuaan siellä lieden lämpimässä kyljessä toisiinsa kietoutuneet kissanpojat hän kumartui silittelemään hellällä kädellä niiden pehmoisia ja lämpimiä, silkinhienoja selkiä ja kuiskasi:

»Kotonahan ne toki nämäkin, vunukat, lankakerät, lapset —»

Tupaan astua töröttelevä Topi laski piippunsa ikkunanpenkille jäähtymään, riisui verkalleen takkinsa ja kenkänsä, venytteli voimakkaasti, haukotteli hartaasti kertaan pariin ja ähkäisi tyytyväisenä:

»— huomenna — heinään — heiskumaan — Serukka —»

»Niin, omalle Muhosenmäelle, Topukka ukko—», vastasi lämmin värähdys äänessään Serukka.