VII

Eveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä teikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.

Pukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina esitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet jäämään vielä aamukahville.

Kahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä eilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi poukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä, kantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman ja sokerin.

Istuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään kolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.

»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta aamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina arkina on ollut askareihinsa menossa.»

»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?» epäili Eveliina.

»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan», selitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.

Hän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta vastakkain ja huudahti yllättyneenä:

»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna niin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän muina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi, vieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»

Serukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän huomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:

»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi paneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman nyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»

»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä ollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista Topi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys, hi, hi.»

»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin vänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja yöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»

»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan jyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät. Sellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista, mitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»

»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin perkkiönsä, Perhonsa ja —»

»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla Serukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.

Serukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti kääntämään puheen toisille poluille.

»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi kasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä oikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun lopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»

Hän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.

»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä kuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se on tipotiessään.»

Eveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina äkkiä kuin käsittäen ja huudahti:

»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja hakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin uunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin ruopotellulta.»

»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se semmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja touhuun tarttuneeksi.»

Serukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.

»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili Eveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten siemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä itua.»

»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee, onko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen saada.»

Ja niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta kuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos jättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja taivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat mieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.

Kun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat Eveliina ja Serukka penkin perinpohjin.

Tupaan tultua sanoi Eveliina:

»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää, etten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan ja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni, hi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan tekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä selvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»

Mutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka hänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista rieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita ja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli Eveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin matka.

Veräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä ihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:

»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»

Serukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa kiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.

»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen Törökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.

Eveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin rantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle kilometrien takaista kotiaan kohti.

Serukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen. Sitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran oikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä hän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja kainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään ja kuiskasi:

»On se — Topukka!»

Hän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä ja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:

»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii…!»

Kun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne, kuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten Kullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.

* * * * *

Kun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut enää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat ja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.

Topi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä pannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta kullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä kupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta ikkunasta pihalle ja palturimaalle.

Hänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna ja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja kastellutkin jo kylvöksensä.

Niinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla siemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.

Topia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi saanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin, vaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen. Hauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli mielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta milloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään — eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten Serukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei ehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt vaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan. Eipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten kiitos varsinkaan, vaan kuitenkin… Mutta eipäs, kun sai mitä oli mielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.

Ja tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö liekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin sitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan vain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella tihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan kuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä, hä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa kuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!

Eikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä meillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään siitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin että helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen narrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.

Topia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha. Paneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä naisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain palturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten. Nauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja nolaili…

Topi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa ja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei kiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.

Pihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti. Mitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein selvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään kuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan harppaisemaan veräjälle.

Veräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin äänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän, hä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä alas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon ja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän, Topi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota Perhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja takaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi perkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan hautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi ja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.

Topi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla rusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan lepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun kuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi ja pitkin saloa perkkiölle läksi.

Tuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut Serukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi, ei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran Serukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään tai jotakin sanomaan.

Iloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen tuska.

Topi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien risujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin oudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen eikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.

Perkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho pakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin ärjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.

Mutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin liian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä ja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä räkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi auran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö. Perhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin tasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein astua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli vitsaa, mutta ei löytänyt.

Saran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse mullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt, ellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja vaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja kallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:

»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»

Topi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu lennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:

»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt, tilt, taa!»

Ja Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi toisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa keräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.

Paltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin, Serukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.

Suuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään sanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että edes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on kylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen maassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan sanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja tullut tyydytetyksi.

Vaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään sanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta vetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa herättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä rupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään istumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä suotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se oikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan kuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin, jos olisi jäänyt, he, he!

Ja ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken lepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan lehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin puheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut ja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut Serukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä hätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä työhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!» Jolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta lähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa hihittelemään.

Niin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei siitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi kai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi tullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.

Olisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin hyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on se meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä kuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen ilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!

Kyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi odottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja. Topin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta kauemmaksi ja kirkaisi:

»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy pois!»

Topi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun kujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista ivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan viskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan semmoinen kiire kiivastumaan.

Olisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa. Ja katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin mitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas vesittelemään, raukka.

Topi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi. Tarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:

»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»

Perho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi kieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin verestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi, suoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki huonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.

Sitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi seitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan saraheiniä.

Topi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin kyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.

Kun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan, ottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä totta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta, joka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä penkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea vai eikö.

Kohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen, huhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja pirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut? Pahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä äykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä pirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.

Ei huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä ollenkaan?

Kun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan sulattelemaan?

Kun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei aikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.

Topi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun hän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin kiusalla: syy—yh!

Ei tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä vääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä, Perho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko lienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta oli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle toisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön pinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.

Topi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun hän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän työnsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä. Ja kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama syy—yh—syyyh suhahdus.

Kun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään pirtilleen palaa!

Topi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän äkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle. Perhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.

Keskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen orava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja mykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään Topia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja surkean:

»Kurrrnauuu!»

Silloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja taputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta päitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä takalmuksille kehoitti:

»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»

Ja Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja hirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan kello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.

Mutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata. Maanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:

»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»

Ja kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten loikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä, silitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:

»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko hankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä minä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle kuletan, kissanpojan —»

Hän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan piiriin palauttamaan.