VI

Lyhyin ja jämerin askelin Topi laskeutui kovaksi kamaraksi tallautunutta polkua pirtistä saunalle. Hän ei mennyt kuitenkaan heti lauteille levolle. Niin oli kuuma eikä tuntunut nukuttavankaan. Ja kummakos, jos ei nukuttanut, kun oli jo päivällä pitkät unet veneessä vetänyt.

Topi istuutui saunan rapuille jäähdyttelemään ja unta odottelemaan. Nojaten kyynäspäin polviinsa ja käsin poskiinsa hän katseli kulmiensa alta eteensä. Ja aatos tuli ja toinen meni siinä kumarassa kyyköttäessä.

Päivä oli painunut läntisten korpien talottomiin takalistoihin, ja yö teki kukon askelin tuloaan. Kaikkeuden ylle alkoi laskeutua auringon alettua kuin kattava kaihi. Hämyinen Kaislalahti synkkeni synkkenemistään. Sen tuonpuoliset rannat tummenivat kivineen, kallioineen ja lepikkolehtoineen yhdeksi pitkäksi ja pimeneväksi juovaksi. Korpismäen koivikko paistoi vielä kalpeana kelmeytenä, mutta kuusikoita kietoi jo syliinsä kuin jokin sinertävä sysi. Lahden laakeasta ja noroperäisestä pohjoispäästä lappautui laajana pilvenä sakenevaa sumua, joka kääri tuuma tuumalta lelluillen liikehtivään poveensa ruohikot, rantaryteiköt, äyräät ja luhdat ja venytteli jo vaippaansa valkamaankin. Lahdelta laajenevat selkävedet mukailivat mustina eikä niiden epämääräiseksi muuttuneesta etäisyydestä erottanut enää saaria ja salmia. Ja kaiken päällä riippui raskaana ja raukeana tähdetön ja vallan kuin vitkalleen yhä alemmaksi laskeutuva lenseäloistoinen taivaan holvi.

Jossakin, jollakin kaukaisella korpilahdella huudella hujelteli yksinäisyytensä ikävää kumppaliton kuikka, ja toisaalta kuului etäinen lahorastaan valitteleva viserrys. Tuolloin tällöin kantautui Muhosenmäen salolaistumilta Kullankukan kellon kaihoisa kajahdus.

Topin mieli ja mietteet olivat mustat ja matalat. Mikä heitä liene niin lamauttanutkin, yön yksinäisyyskö vai luonnon alakuloinen ilottomuus, mutta niin oli vain mieliala myreä ja miete masentunut, ettei mahtanut olla monella monesti.

Päivällä oli toista, paisteista ja mukavaa. Tuolla lahdella lempeydessä ja auringon armaudessa, korkean ja kuulaan taivaan kuvun alla ratoksensa onki ja veneensä keulaan kuin lapsen kaltaisena nukahti, heräten odottamattaan Serukan seuraan.

Ja nyt oli toista. Luonnosta lumous lopussa, päivä pimennossa, taivas tummenneena ja Serukkakin — ainoa toveri ja puhekumppali erämaan yksinäisyydessä — sytenä ja sanatonna.

Siitäköhän se oli Serukka mahtanut matalalle mielialalle mennä, kun ei niille siemenilleen sitä pyytämäänsä palturipenkkiä saanut? Ei kai sillä liene muutakaan mielen muuttajaa ollut. Mutta pitihän sen, aikuisen ja ajattelevan ihmisen, käsittää, etteihän sitä nyt toki voinut valmista, kasvussa olevaa penkkiä joillekin joutaville kukkakasveille kuka antaa. Ei sittenkään, vaikka siinä olikin semmoisille siemennyksille koko mäellä mukavin ja parhain paikka, johon ne siemenet oli pantava, jos kerran johonkin pani. Mutta kun se jo kasvoi parhaillaan palturia, niin se kasvoi palturia, eikä sitä enää käynyt muille kylvöksille muuttaminen.

Se taisi mainita meinailleensa niitä kukkiaan itselleen iloksi ja mielelleen ratoksi? Ja oliko ihme, jos oli meinaillutkin. Moniakopa ja mukavia niitä nyt Serukallakaan iloja näin korven keskessä oli? Samaa arkea ainaisine askareineen aamusta iltaan ja viikon päästä kuin huokaisuhetkeksi pyhää. Niin että iloa kai se ikävöitsi arkiharmauteensa hänkin, vaikka kokikin olla osaansa tyytyväisen näköinen ja ottaa ilon itsestänsä. Mutta mielensä syvässä toista toivoi. Vähäiset ja valituthan ne olivat nämä sydänsalon ja korpikansan riemut.

Olisihan sille saattanut sen ilonsa suodakin — eikähän se ratoksensa paljon pyytänytkään, penkin verran vain, pienimmän penkin. Mutta kun se oli jo tupakkamaana, niin se oli tupakkamaana, eikä sille mitä mahtanut muuta.

Kovin se näytti koskevan, kun kiellettiin. Niin näytti menevän murheisiinsa, ja siihen naurukin kuin leikaten lopahti. Eikö liene ihan itkenytkin? Jotakin se vain silmäkulmastaan esiliinansa kulmaan kuivasi. Mutta suotta se nyt, iso ja iäkäs ihminen, niin vähästä vesitteli. Jos se nyt oli yhden penkin saanti niin sydänasia, niin olisi kai sen saattanut antaakin — ellei se jo olisi ollut palturin kasvussa.

Taikka — mitäpä se nyt olisi yksi penkki merkinnyt antaessakin, kun oli kuitenkin neljä muutakin, parempaakin, tupakkaa työntämässä. Ja entistäkin satoa, viimekesäistä oli, korjuussa yllin kyllin vaikka yötä päivää pelmuttaa —

Kun olisi arvannut, että se ihan itkun puhalsi, niin olisi hänet nyt yhden penkin mieliisi luvannut…

Mahtaneekohan se nyt vieläkin valvoa ja vesitellä, asiasta ihan aiheettomasta? Se on semmoinen herkkä ja helläluontoinen. Malli-ihminen kerrassaan, mutta vähästä pahoittuva, niinkuin nyt tästäkin, joutavasta. Ei sitä pitäisi ihmisen olla aina niin valmisvetinen. Mutta jos on, niin on, ja minkäpä sille luonnolleen varsinkaan vaimoinen ihminen mahtaa? On luotu herkemmäksi naiseksi, niinkuin tämä jäyheämpi ja karumpi mies mieheksi.

Aivanpa pitäisi käydä katsomassa, ettei se siellä suotta valvo ja vesittele eikä itseään turhan takia väsyttele. Sanoa, että alkakoon vain asetteleida ja uinahtaa ja unohtaa koko apeutensa, niin aamullapahan sitten nekin surut seikotaan.

Taikka olla mitään sanomatta. Kuulostaa vain seinän takaa tai ikkunanpielitse pilkistää, jotta unessako on vai hereillä. Ja jos tuntuu hereillä olevan, niin vierasta valveuttamatta jollakin kättä pitemmällä ikkunaan hiljaa heläyttää ja viitata väsähtämään.

Parasta pistäytyä heti, ettei pane koko yötään pikku syistä pilalle, vaan ehtii jonkun hetken torkahtaa. Kun olisi vain jokin, millä ikkunaan kopauttaisi.

Topi nousi tavallista vikkelämmin. Kun ei löytänyt muuta mukavampaa esinettä mukaansa, niin otti saunan seinustalla olevan taikon. Saattoihan sitä senkin hienolla kärjellä hellävaroen kilauttaa.

Tultuaan pihaan Topi kiersi pellon pientaritse pirtin seinustalle. Siellä hän painoi vallan kuin ennenmuinen, nuorena miehenä pappilassa Serukan aitan luona iltahämyssä ollessaan, varovasti korvansa hirteen ja kuulosti, mutta ei kuullut muuta kuin oman huohotuksensa ja povensa jyskeen. Hän pidätti henkeään ja painoi korvansa kiinteämmin puuhun.

Nukuttavanpa siellä tunnuttiin. Kahden henkilön syvä ja tasainen kuorsaus kuului ja siihen väliin sirkan siritys. Unessa olivat sekä Serukka että Eveliina.

Oikaisten itsensä seinustalta suoraksi tunsi Topi pienoista pettymystä, ettei pirtissä oltukaan hereillä huokailemassa. Mutta sitten tuli hänelle mieleen, että jospa se onkin ensin hiljaa pahanmielensä itkeä hyreskellyt ja siihen sitten väsähtänyt, raukka.

Topin oli noin päätettyään paljon parempi olla, milteipä kuin hyvästä mielestä hykähytti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta jäikin vielä pitkäksi ajaksi siihen ajattelemaan ja jalkojensa juuressa olevia palturipenkkejä kallella päin katselemaan.

Mitä lienee mies siinä miettinytkin ja mitkä kamppailut ajatustensa aallokoissa käynyt, mutta äkkiä hän astui taikkoineen pisimmän penkin luo ja nosti terällä tupakan juurineen maasta, nosti toisenkin, kolmannen — ja jäi tuokioksi tuijottelemaan kasaan keräämiään kasvuja.

Hän rypisti rajusti kulmiaan ja tuntui purevan hammastakin, mutta sitten hänen piirteensä taas lauhtuivat ja huoaten kumartuen hän puhdisti koko penkin.

Lopuksi hän käänsi ja tasoitti sen siemennystä varten valmiiksi, keräsi tupakanvarret kainaloonsa, kuulosti, ettei pirtissä oltu herätty, ja hiipi pellonpientaritse kiertäen taikkoineen takaisin saunalle. Siellä hän pisteli tupakat seinänrakoihin riippumaan ja kuivamaan, poltteli vielä piipullisen, nousi lauteille, riisui takkinsa ja kääri sen päänalaisekseen. Mutta ennenkuin hän heittäytyi pitkälleen uneen, työnsi hän saunan seinäluukun auki ja katsahti Kaislalahdelle, alkavia ilmoja arvaillakseen.

Lahti ja koko luontokin oli kirkastunut, vaikka vielä uikin valkean sumun vallassa. Ja tuonpuoliselta rannalta erotti jo lepikkolehdon lempeät piirteet, puhtaan valkoisena paistavan koivikon ja sen yllä kuusikon, johon Korpismäen kyömyharjulta alkoi taas heloitella hempeänä runsasta rusoaan ryöpyttelevä uusi päivä.

Tyytyväisenä ähkäisten paneutui Topi lauteille levolle.

Hänen oli hyvä olla, rauhaisa ja suloisen raukea. Hänen mielensä äskeinen mataluus oli poissa ja mietteensä mukavat. Tuntui kuin olisi jokin raskas painajainen, mikä lie ollutkin, heltiytynyt hänen olemustaan häiritsemästä.

* * * * *

Muhosenmäen pienessä pirtissä nukkuivat hauskassa aamuhämärässä vuoteella vieretysten Eveliina ja Serukka, Eveliina pullean poven tasaisesti aaltoillessa naisen nuoremman syvää ja tervettä unta, punakkaposkinen Serukka levottomammin ja jotakin unta nähden. Hänen hapuileva kätensä puristui peitteen laitaan, ja hänen huulilleen karehti hellä hymy. Puoliääneensä hän äkkiä lämpimästi ja lempeästi huudahti:

»Topukka! Topukka ukko —»

Silloin kahahti tuvan uunilla jotakin ja tuohisestaan kohosi koukussa selin haukottelemaan ja venyttelemään Matti. Se silmäsi katse harallaan pirttiä. Sitten se istuutui, haukotteli hartaasti ja alkoi ahkerasti peseskellä silmiään. Puhdistettuaan vielä pukunsa ja partansakin se loikkasi tuohisestaan uunille ja alkoi väräjävin kuononenin ja kuulumattomin käpälin tutkiskella kaikkia paikkoja. Löydettyään emäntänsä pehmeät lapaset se lennätteli niitä sinne tänne ja viskasi viimein niistä toisen Katin pyttyyn ja herätti Katin.

Yhdessä ne yltyivät kisankäyntiin, pistivät piiloleikiksi Topin huovikkaissa, pelailivat Perhon päitsillä ja keksivät lopuksi Serukan uunille sälyttämän siemenpussin. Sitä ne pyörittelivät sinne tänne ja kierittelivät lopuksi uunin ja seinän välisen kapean aukon luo. Molempien pussista kiistatessa se luiskahtikin loveen ja suhahti Matin ja Katin suureksi kummastukseksi välikkeen synkkään syvyyteen.