VII.

Seuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat jatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat ne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he näyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt ollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin voimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet ollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet; taisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla ja työnjohtajalla.

Puraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin katkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat vetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja verstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen värin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja parta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin lytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.

Työnjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne työmiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut huonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.

Sitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:

— Patruuni käski teitä ylös.

Pura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan likaa, jott'ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura näytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa jotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut suuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten patruuni häntä kutsui?

— Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi patruuni.

Kuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut mitään.

— Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.

— Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan, vastasi Pura vähän pistävästi.

— Työnjohtaja kävi valittamassa, ett'ei ole muuta selvää miestä kuin te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi? Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, — Pura ivallisesti hymähti; patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä — ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä raittiusseuran perustamisesta, — Puran katse kiintyi vakaasti patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat — minä jo silloin sitä puolustin, — odottavan kysyväinen oli Puran katse — mutta nyt puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa, panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin, lisäsi patruuni mahtipontisesti.

— Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole oikeutettukaan heitä pois panemaan.

— Minäkö en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä panen.

— Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?

Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.

— No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden ryypyn saivat?

Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.

— Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.

— Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.

— Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.

— Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä, jotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka kuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. — Suurempi vahinkohan minulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni lisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.

— Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko tavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat säännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat olevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla hyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun rupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.

— Te näette kaikessa vain pahaa.

— Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä työmiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä, kun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi viritellä…

— Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi teidänkin aiettanne.

— Edistäisi kyllä, mutta — tavallaan. Paras kohta on tässä, että patruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka juovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee…

— Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.

— Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja —

Pura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi suuttuneena:

— Mutta mitä minä tavallisesti olen päättänyt, sen minä panen toimeen. Ja tässäkin asiassa minä teen mieleni mukaan.

Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.

— Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut lanttinsa.

Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän seurasi patruunin liikkeitä.

— Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun, ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun tästä.

Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.

Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett'ei hän ole tuohon velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi. Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin herrat kuin työmiehetki…

— Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.

Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen vastustelevan.

— Kyllä.

— No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en salli niskottelemista. Saatte mennä!

Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota. Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin vielä kovilla kahleilla sidottu, jott'ei edes niitä voisi liikuttaa, Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.

Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa verstaaseen.

Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä Puralta asiaa.

— Oliko patruuni pahalla tuulella?

— Eipä ollut erin hyvälläkään.

— Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei—

— Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän sattuu?

— Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin myöten. Mitä hän sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?

Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.

— Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille. Jos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten juopottelemisen…

— Niin mitä sitte?

— No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua puolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on näin aamupäivällä — työnjohtaja läheni Puraa — kohmeloissaan, ja silloin hän aina on ärttynen.

— Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.

— Kahdenkeskistäkö?

Työnjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett'eihän patruuni vain pane häntä pois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin suuttunut?

— Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina tahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.

— Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?

— Raittiusseuran perustamisessa.

— Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla, niinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja hänelle pitää aina antaa viimeinen sana!

Työnjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän otti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa alahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.

— Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni ei salli?

— Miten noin voitte ajatella?

— No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?

— Hän tahtoo ostaa miehet raittiiksi.

— Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.

— Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.

— No, sehän on heille eduksi.

— Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla raittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.

— Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.

— Eipä siinä muuta olekaan!

Työnjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki muka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule aikaankaan, joll'eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia tuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!