XII.

Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.

Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna. Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi itkettää, että hänellä on sellainen isä.

— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne todella olivatkaan.

— Minulla on niin ilkeä isä, ett'ei kellään… nyyhki Sanna.

— Miten niin? kysyi Pura.

Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki silmiään.

Yht'äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi. Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä, joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun veneilijät olivat vähän hiljempaan.

Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta veden loiskinakin jo alkoi kuulua.

Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan. Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja sanoi Puralle:

— Eikö meki lähdetä soutelemaan?

— Kun oisi venettä… tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa, lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen. Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman vaikutuksesta kylmä.

Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja Pura totteli.

Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia kohti.

— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen kädellään vettä.

Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän vastasi:

— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?

— Ei, vaan minä muutoin kysyin.

— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan yskän.

— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?

— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika…

— Mikä teidän isänne on ollut?

Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.

— Mikäkö?… En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta vastaukseksi.

— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo… Sanna keskeytti kysymyksensä.

— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän vielä pilkallisesti.

Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.

Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä virtalaineita.

— Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä raittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.

— Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.

— Mutta kaikki niin sanovat.

— En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.

— Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.

— Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti. Sitte jouduin minä huutolaiseksi…

— Huutolaiseksi!

Sanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi Puraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko raittiusseuran pää, oli ollut — huutolainen… Jos tietäisivät!

— Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja pääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.

— Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi Sanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen retkiä…! Eivät varmaan täällä uskoisi!

— Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut rakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä lähdin hakemaan parempaa kohtelua… Orpona ei ole hauska olla.

Sanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä muutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan vieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren rannalla eroitti liikkuvia olentoja.

Sinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään erinomaisempaa ei siellä tapahtunut.

— Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä siitä sain ylenluonnollisen kuvan… Vai näyttäneekö tuo sillä niin ylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta kivikkoa…

— Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin ikävistynyt…

— Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?

— Oih — niin paljon!

Puran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että me molemmat olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä Sanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään vettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia hiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan kauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja pieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja kaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja tasaisena.

Pura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä huomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät elottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan katsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja vieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.

Sanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti muka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti hänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia leikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä hinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja hänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on siveellinen nainen.

— Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei vastannut mitään.

— Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!

— Mitä sitten!

— Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?

Sanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.

— Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!

— Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.

— Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.

— Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.

— Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!

Sanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli liian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä Pura kaiken tuon tietää?

— Omien näkemien ja kuulemien mukaan.

Pura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä käynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran kertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui kuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi Sanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun sorauttamalla äänellä:

— Semmoinenko hän on?

— Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.

Hyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän sanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura hennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:

— Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella herrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän rauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen kanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen itsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett'eivät seurusteleisi mokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään kelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa ja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!

Sannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli asiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista salaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne tuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että mieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:

— Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.

Pura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä puhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut. Hän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja ärsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen toista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa puhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta, huolimatta naurusta tai kyyneleistä.