← Table of contents
Työmiehiä

I.

Reading edition

Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena "nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena neljäkin markkaa päivältä.

Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi viinan turmiollisuudesta.

Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies, mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä — ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.

Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin, mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu. Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, ja itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.

Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan pieksää mielin määrin työnjohtajaa.

Yht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän heittäytyi pöytää vasten ja — itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.

Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.

Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat tuikeasti ja elävästi.

Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli hänen pitkien kynsiensä työtä!

— Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut nyrkkiänsä liikuttaa.

Aristellen astui Pura lähemmäksi.

— Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon sovintoa ja maksan kipurahat…

— Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!

— Mutta olihan mestarissakin syytä!

— Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä —

Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.

Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla pyytämään häneltä anteeksi.

Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi, pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.

Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska kasvot olivat hiukan synkännäköiset.

Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja tiuskasi:

— Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?

Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin sanat.

— Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.

— Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?

— Minäkö ollut juovuksissa?

— Niin — juuri te!

— Jumal' avita! Minä juovuksissa!

— Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä saan puhua kanssanne!

— En ole ollut eläissäni juovuksissa!

— Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on palkkanne — te olette vapaa työstäni.

— Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen työnjohtajan kanssa. Hyvästi!

Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi. Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.

Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta, mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.

— Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja väärässä… Ehkä se juuri hän onkin lurjus — tuo mies se ei voi olla! Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!… Hänen mielensä vain paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan työhön pyytämään. — Hän on kauhean ylpeä mies!

* * * * *

Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui ja mietti. — Tämä on maailman menoa — mitäpä sille! Mutta ei siltä… Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole mies, joka sitä sallii! — Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin, kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht'äkkiä hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä, kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht'äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. — Ja mistä saada työtä… Siinäpä se nyt on tinka… Vähän työtä ja paljon tekijöitä… Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori mies… Ei suinkaan… Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä saa… Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista… Kyllä kai niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.

Ja Pura varmistui luulossaan, ett'ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona. Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett'ei työmies ole hänen orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin…

Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.

Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin, mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan, missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.

— Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.

Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan, niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi väärin! Hän joutuisi poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään juomapöydän rikki…

Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar. Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan tervetullut nyt!

Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan lehden käsistään.

Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki. Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.

… ——n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.

Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.

Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista. Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä…

Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.

Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla. Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.

Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.

Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä Helsingissä, johonka hän nyt yht'äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.

Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta ja ihmiset erilaisia kuin täällä… Työmies se on kuin lintu oksalla: löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on pikkulintuja, jos haukkojakin…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings