VI.

Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.

Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui, täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut. Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet! minulla on teille vähän puhumista.

Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä. Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus, niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä työ taisi kestää yli tavallisen ajan.

Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa. He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire, patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt. Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.

— Päivää, Pura!

— Hyvää päivää!

— Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.

Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli. Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan alemmaksi pöytäänsä kohden.

Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan, vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.

Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli seitsemän, oli kaikki valmiina.

Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen. Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:

Eikä se ole raukka, Joka rantoja soutaa, Rantoja soutaa, Rantoja pitkin soutaa.

Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan. Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.

— Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä, kysyi muuan työnjohtajalta.

— Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli toinen.

Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan…

— Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai pitääkö?

— Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.

Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen, jott'ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.

Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville: pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei patruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. Ne ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte alkoi Puraa mietityttämään, ett'ei tuosta seuraava mielentila olekaan otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan pianhan heidän mielensä muuttuu… Ja patruunin myötävaikutuksella se on helppo… Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua…

Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti patruunin luo.

Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte työnjohtajan puoleen.

— Nyt on kaikki valmiina.

— Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään hyvillään ja silmät nauroivat.

— Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.

— Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti piikaa.

— Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!

Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.

— Tulkaapa maistamaan!

Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.

— Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.

— Ryyppyjä?

Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?

— Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.

— Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta —

Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi sitte ja sanoi:

— Olivatko he hyvinkin niiden perään?

— Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.

— Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle, niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa tehne…

— Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.

— Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne pohjaan!

Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.

Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen asia… Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua… Kun noin ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä ryyppyä… Ja tuo raittius… eikö lie vain noita nykyajan houreita… Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja suustaan… Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat missä seurassa… Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!… Näitä nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi… Pöhöh! — Noin ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.

Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne tänne.

— Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.

— Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.

Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja silmissä värehti niin surullisen katkerasti.

Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti leikillään, niin lysteissään kun olivat.

Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt haihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko raittiusseurasta…

Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi. Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa, vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.

— Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa, mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.

Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton…