XIV.

Pura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli suurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan Sannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei se ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut, vaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni säilyttää työmiehensä säännöllisinä — siinä kaikki! Seurassa olo ei häntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti miettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä mietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän pannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää entisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan. Usein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa pöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa kasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies oli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä ääressä verstaassa.

Sanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan kuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla raittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä vakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan astunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei erotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa, elostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret huvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse asiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni työnjohtajan neuvosta eroitti "vaarallisimmat" ja jätti ne viikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin lukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta lukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes piika näki hyväksi ne pois korjata.

Patruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin tehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään, kunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa ensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa. Iltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja selvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain kaikkea.

Sinä syksynä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen aikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä ennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni maalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken pahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään. Hellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta toiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan neitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi sivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett'ei heiltä sääliä puuttunut.

Silloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin ylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa kassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja vielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja että ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun muutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan tuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä pakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut yhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että huhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan jos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen otsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu liikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta joutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin toiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet puolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni kiskonut korteilla heiltä rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä mokomien juorujen nyljettäväksi!

Nyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten jälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni työhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja merkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat pohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi hänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan kysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä ulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte kohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä vielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä pakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin parissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime lopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan katsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin kaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien pois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.

Työnjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni kuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä kovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:

— Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.

Työnjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa sikaaria.

— Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.

Samalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.

— Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista teille.

Patruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.

— Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen. Mutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja kaavoja, uusia piirustuksia.

— Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.

— Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon saada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.

— Sittepä työki luistaa!

— Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän, ennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?

— Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin —

— Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?

— No, kyllä minä koetan pitää huolta.

— Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että työmiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat konttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura olkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden pois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!

— Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän kuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.

— Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.

— Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut…

— Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne pidätte? Eikö niin?

— Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.

Työnjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä pöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden lasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös patruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni istumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni sitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä kuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman makuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.

Kohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni häntä tarvitseisi.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!

Alfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän ääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä kenossa hyvin kuuntelevan aseman.

— Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan kanssanne ennen sitä.

— Patruuni tekee hyvin!

— Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.

— Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa minuun.

— Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun minä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua konttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.

— Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli — se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti, minä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan asemaan.

— Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin isäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.

— Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän huolekseni.

He alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä. Alfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja hehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä tyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä talo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään ei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa etuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan kanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa naisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle muistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä mieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.

Pura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen luonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti asiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura ennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan parissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei Pura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan seurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään mietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän pettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan käytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää vastausta.