II.

Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun. Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.

Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.

Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa. Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla tuossa oudossa ihmisjoukossa.

Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.

Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän. Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.

Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa pään päällä….

Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.

— Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?

— Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.

— En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa on.

— Muuta keinoa en minä tiedä.

— Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!

Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett'eivät ne olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?

Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.

Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni, kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista elämää hän on juuri kaivannut.

Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht'äkkiä reki töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.

Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä. Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.

Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.

Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys sillä oli.

Neiti selitti herralle, ett'ei tuolle anneta täällä yösijaa.

Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett'ei ole huonetta saatavissa.

— Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura äkäsellä äänellä ja loukkauneena.

Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.

— Neiti sanoo, ett'ei ole tyhjää huonetta.

Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen esineeksi!…

Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!…

Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla. Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.

Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän kadullekaan voi jäädä paleltumaan…

Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin, pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään pyrkiä. Hän tiesi, ett'ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.

Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja ilmestyi.

Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja — joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa yösijaa.

Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat aikasin auki.

Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli, että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?

Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen, pienen rakennuksen.

Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli näkyviin.

Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa…

Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.

— No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan yösijan. Mitä miehiä te ootte?

— Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi konepaja.

— Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne päin.

— Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?

— Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan. Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon nahkoja.

Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.

— Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi mies.

— Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle paleltumaan.

— Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.

— En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen kaikkialla… yli koko maailman.

— Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!

Ja mies naurahti puheensa päälle.

— Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä monella äänellä kuin rikkain pohatta.

— Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä, mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä. Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.

— Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.

— Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies, niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?

— En ole.

— Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.

— Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata kohmettuneita jäseniään.

Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen läpi.

Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä, niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä, ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.

— Vieras istuu! Tällainen minun majani on.

— Kiitos! Te olette perheellinen mies.

— Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!

— Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?

— Helsingin puolesta.

— Vai Helsingin. Istukaa!

Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen Puralle.

Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen silmiä Puraa.

Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.

— Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.

— Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden saalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla, valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.

— Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie tuota, muori, meillä sijaa?

— Mistä ei saanut?

— Kestikievarista.

— Vai kestikievarista?

Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet päällä…

— Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli vaimo.

— Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!

Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.

Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.

— Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.

— En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.

— Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?

— Niin olen.

— No, mitä te nyt tänne lähditte?

— Tänne konepajaan työhön.

— Vai te olette konepajan työmies.

Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu. Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.

Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili. Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.

Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi. Siinä oli Puran vuode.

— Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.

— Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.

— Eipä ruokapala pahaa tekisi.

— Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.

— Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.

Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.

Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan. Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan. Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen, paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.