XI.

Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin ikävää…

— Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis, kuutamokin…

Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna häneen.

— Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.

— Ehkä minä saan tulla mukaan?

Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat Sannaa.

— Tulkaa vain, jos haluatte!

Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.

Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua, jott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.

— Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.

— Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.

— Ne ovat jo vanhat ihmiset?

— Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.

— Vai niin.

— Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette Helsingistä.

— Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.

— Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän teeskennellen.

— Ainakin minusta.

— Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!

— Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia palveluksessa.

Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra…

— Tuo tuossa on minun kotini.

— Tuo kaksi-akkunainen?

— Niin. Hyvästi!

— Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.

— Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.

Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki. Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta leikattu linnunkuva siivet hajallaan.

Sannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta äiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet hiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen terävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä vastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa. Leikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan oli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen eloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena tyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa. Loukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa naimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan nuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui juovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta. Sannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli heti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta ujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen taipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain katsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla päästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut enää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina haituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli ruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä ilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.

— Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.

— Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin raamatun väliin.

— Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.

— Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.

— Siellä tanssaamassa? äsähti isä.

Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.

— Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt! Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.

Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.

Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin huimasti tanssineen ja —- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on joutunut tunnustuksille.

— En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna hätäisesti.

Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen pelko ja arkuus.

— Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne ihmistymään.

Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.

— Hyvin vähän minä pääsen ulos…

Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä odottamassa, ajatteli Sanna arkana.

— Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!

Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.

— Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa, takkuista partaansa.

— Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?

Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.

— Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa hän ryysti teetään nyreillä mielin.

Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden hän ei puhunut mitään.

Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli sivuttain, äidin kartiinin nostamista.

— Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta samalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän kuulematta tytölle:

— Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?

Sanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi äitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni hän vähän likemmäksi Sannaa.

— Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.

Sannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett'ei tiedä koko miehestä? Mutta ehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa…

— Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.

— Sehän on hyvä mies…

— Minä lähden nyt. Hyvästi!

— Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.

— Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne etkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin lennät ja lekaat, niin varo itseäsi!

Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.

Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.