V.

Pura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.

Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden. Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.

Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi. Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden, suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.

* * * * *

Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen. Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.

— Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta, eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan… kyllä kai työmiehet itsekin tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee… Mutta kun yksi juopi, niin juopi toinenkin… kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan… hänen täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten kesken… Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja rikkinäisiä kasvojaan… ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja olisivat todellisia ihmisiä… tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän kannattaa asiaa…

Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.

Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla kovin välinpitämätön raittiudesta… ja irvihammas oli muuten suuri. Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta päästäjä olikin piika.

— Onko herra patruuni kotona?

— On. Hän juo juuri teetään.

— Onko hänellä vieraita?

— Ei ole.

— Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen kanssaan!

Piika meni ja tuli kohta takaisin.

— Patruuni käski tulla sisälle.

— Jahah!

Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.

— Hyvää iltaa, herra patruuni!

— Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!

Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt, miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen, paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa… tuskin työmiehellekään… Ja patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen…

— Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin sanomalehtiä…

Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti apuun.

— Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?

Pura tuli rohkeammaksi.

— Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme raittiusseuraa —

— No, koskeeko se asia meitä?

— Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan työmiesten kesken…

— Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.

Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:

— Ne juovat siellä verstaassa?

— No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan juomattakaan ole.

— Eikö Pura pidä väkevistä?

— Sanalla sanottuna: en.

— Eikö Pura koskaan ole pitänyt?

— En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä maistanut.

— Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?

— En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle. Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.

— Mutta tahdotteko, että minun pitäisi ruveta perustamaan heille raittiusseuraa?

—- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä, suostuuko patruuni, jos minä —

— Jassoo Pura?

— Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä heidän parissaan.

— No jaa. Miks'ei.

— Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.

— Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.

— Minä siis saan luvan koettaa?

— Kyllä.

Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä sikaarin Puralle.

— Tässä olisi tupakkaa.

— Kiitos! Minä en polta.

— Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja mitään.

Patruuni naurahti.

— No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?

— Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.

— Lukusalin?

— Niin.

— Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?

— Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.

—- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.

— Useampi markka heiltä luistaa kapakkaan.

— No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin minä tilaan sanomalehdet.

Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä…

Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:

— Patruuni tekee paljon seuran eduksi!

— Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla… Siellä he vaativat työpäivän lyhentämistä…. kaksinkertaisia palkkoja… vieläpä osaa tehtaiden voitostakin… silloinhan pääomalla ei ole enää mitään varmuutta… Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä, eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet…

— Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.

— Tuolla pikkupuolella… Mutta entä jos antaisi heidän itsensä hommata… Vaan turhia pelkoja nämä ovat… Tuolla pikkupuolella on sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte ääneensä.

— Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt, kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.

— Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat hyviä.

— Sitte minä olen ajanut asiani.

Pura nousi ja yritteli lähtemään.

— Milloin Pura aikoo puhua heille?

— Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.

— Silloinhan sopii.

— Hyvästi!

— Hyvästi! Minä tulen päästämään.

Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa. Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia sivuajatuksia, jott'ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja hän perustaakin sen… hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän voipi… ja voipi hän, kun oikein tahtoo… Sitte saa iltaansa viettää hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa… Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee naisiakin… Huvitusta saadaan… Eikä seuran tarkoituksena tarvitse olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten sivistäminen… Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa… Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen… Sanomalehtiä kellottaa pöydällä… Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa lukea… Hän puhuu… Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat häntä… Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo kuin se, joka juopi… Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen puheellaan… Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään… Vanhemmat miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat juontimatkojaan…

Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä. Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli raittiusyhdistys tarpeen… Jossa suurin joukko, siellä enemmän pahaa… Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat juomaan… Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten tekevän… Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.

Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät mietteet vielä makuullakin.