III.

Aamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän oli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli matkasta rauvennut.

— Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä tuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin edessä.

— Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.

Pura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään ja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula paljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja alkoi laitella vaatteita päälleen.

Ilma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi. Kosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi entistä hometta seinäpalkkien välissä.

— Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.

Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään asuntoon, yksinäinen mies kun oli.

— Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.

— Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa. Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon jäljellä.

— Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut, sanoi vaimo.

Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun nokan, ja nyt oli kahvi valmis.

— Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain, sanoi mies.

— Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.

— Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.

— Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla, niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä leivän kanssa, tuumi vaimo.

— Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin meikäläisille, naurahti mies.

Pura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on aviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut juomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja vaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti taloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli käynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut likanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura oli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen. Mutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni vain Puralle miettiessään.

Vaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin kuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat kappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen pitimeksi.

— Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.

— Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.

Halukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui oudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin keitetty.

Vaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain lisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä hän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin särpikin vasten tahtoaan.

Lapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua. Äiti joutui häntä tyynnyttämään.

— Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä saan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?

— Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.

— Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat käsipuolesta ulos työntävät!

— Tosipa se on, vastasi Pura.

Päiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan sammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä käymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta paikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut. Yhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei veistään väliä.

— Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin arvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa huoneessa… Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen perisi… Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä…

Puraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.

Mutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.

Hän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi sopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma oli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä…

— Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.

— Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika mennä konepajaan.

— Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian valkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.

— Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?

— Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi, kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki mitään, puhui mies.

Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei ota, kun saa.

— Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole pennitönnä…

— Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.

— No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.

Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.

— Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa pikku Pekalle.

Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.

— Eihän sitä nyt toki — liikaahan tässä on avuksikin.

— Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön rupean.

— Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo ottaessaan setelin.

— Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän enemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.

— Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.

— Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.

— Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.

— Eivät maksaisi.

— Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!

— Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt kaupungissa on.

— Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä ole tuttuja.

Halukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti hän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.