XIII.

Seuraavana aamuna meni työnjohtaja patruunin luo. Vaikka kello oli jo yksitoista aamupäivällä, oli patruuni vast'ikään päässyt vuoteestaan. Piika oli aamulla kulkiessaan unohtanut reiklata eteisen oven, jotta työnjohtaja pääsi sisälle soittamatta. Hän tuli patruunin työhuoneeseen, minkä sivulla oli hänen makuuhuoneensa. Ensin oli hän käynyt hakemassa patruunia alhaalta konttorista, mutta siellä oli sanottu, ett'ei patruuni tänä päivänä vielä ollut siellä käynytkään. Työnjohtaja arvasi patruunin viivähtäneen viime yönä pitemmältä ravintolassa pelitoverin parissa. Patruunin oli sanottu alkaneen kovasti pelaamaan, kun hyvin hyötyi konepajallaan. Työnjohtajaa hiukan arvelutti mennä ylös, sillä hän tiesi patruunin kohmeloissaan olevan huonolla tuulella. Mutta hänen asiansa, se vaati, sillä patruuni oli käskenyt heti ilmoittaa hänelle kaikki sellaiset. Makuuhuoneeseen oli ovi auki, ja työnjohtaja näki patruunin siellä hihasillaan peseskelevän.

Rouva istui muutamalla tuolilla kyynärpäällään helmaansa nojaten ja suruisin katsein. Hänen etutukkansa oli kähertämättä, ja hartioillaan oli hänellä kookas saali, minkä alta näyttäytyi valkonen yöröijy. Patruunin kasvoissa oli nyreä elje, ja hänen silmänsä olivat uniset ja harmaat. Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ainoastaan vesi pesuastiassa lotisi patruunin sormien välissä, ja koivuhalot uunissa räiskivät.

Näki selvään, että aviopuolisot olivat vasta väitelleet ja kinastellessaan kiivauneet toisilleen. Nyt oli jonkinlainen aselepo. Rouvan silmissä voi huomata itkun jälkiä, sillä silmänalustat olivat punaset ja silmien loiste lasimainen. Hän oli; ryhdikäs nainen voimakkailla kasvonpiirteillä. Mutta nyt tuossa istuessaan näytti hän lyyhistyneen omaan voimattomuuteensa. Sillä monta kertaa tänä aamuna oli hän saanut kuulla patruunilta, että hän on ollut ravintolan neitinä ja semmoisena patruuni hänet nainut. Sentähden oli patruuni sitä mieltä, että hän sai kohdella rouvaansa miten tahtoi, koskapa hän oli hänen pelastajansa. Rouva oli paheksinut patruunin viimeyöllistäkin poissa-oloa ja itkien valittanut patruunin kylmyyttä ja tylyyttä häntä kohtaan. Hän oli mustasukkainen ja luuli patruunin öisillä retkillään hyväilevän ravintolaneitejä. Tuon tähden patruuni yhä enemmän häntä ärsytti ja kiusasi. Kumpikaan ei ollut huomannut työnjohtajaa, joka hiljaan astuen oli tullut patruunin työhuoneeseen. Työnjohtaja seisahti hetkeksi ensi huoneessa ja pälyili makuuhuoneeseen. Hän mietti, menisikö hän sinne vai ilmoittaisiko rykäsemisellä ensi huoneessa oloaan.

Makuuhuoneen ovi oli ainoastaan puolittain auki. Hän meni oven suojassa patruunin työhuoneen poikki ja oli makuuhuoneen ovella, kun rouva oli juuri alkamaisillaan uutta kiistaa. Kumpikin hiukan oudoksui työnjohtajan tuloa. Rouva lähti ylpeällä liikkeellä omaan makuuhuoneeseensa. Patruuni keskeytti pesuaan ja kysyi vähän vihaisena:

— Miten olette tänne päässyt?

— Eteisen ovi oli reiklaamatta, vastasi työnjohtaja arasti ja säikähti heti patruunin suuttunutta katsetta.

— Oletteko kauvankin ollut etuhuoneessa?

— Suoraan tulin sieltä tänne.

— No, mitä asioitsette, kun ette joudu odottamaan siksi, kuin ylös pääsen? Pitäisi teidän sen verran tietää, ett'ette tunkeu ihmisten makuuhuoneisiin —!

— Mutta kun patruuni on käskenyt minun ilmoittaa, niin tulin minä —

— Mitä ilmoittaa?

— Että jos raittiusseurassa puhutaan jotain vaarallista, jotain uudenaikaista, niinkuin patruuni sanoi —

Patruuni vetäsi liivin päälleen ja sanoi:

— Nytpä merkillistä! Nyt on kaikki mullin mallin! Mitäs siellä raittiusseurassa on tehty?

— Eilen illalla siellä keskusteltiin henkivakuutuksesta ja tultiin siihen päätökseen, että patruunin pitää henkivakuuttaa työmiehensä —

— Minun henkivakuuttaa työmiehet! Eikö edes tapaturmavakuutus riitä! Sekin on liikaa, mutta vielä liiempaa on henkivakuutus. Eei! Kukas siellä sellaista puhui? Pura tietysti?

— Sitte Purakin, mutta ensin sen alkoi Nykänen.

— Nykänen! Mistä hän moisia osaa ajatella?

— Jumala sen tiennee.

— Te olette huonosti vartioineet raittiusseuraa. Minä käskin teidän pitää vaaria, ett'ei siellä yhtään kapinoida minua vastaan eikä puuhata mitään uudenaikaista. Tietysti he ovat siellä kauvankin keskustelleet tällaisista asioista, kun Nykänenkin niistä jo osaa puhua. Te olette huonosti vartioineet seuraa, sanon minä, — ja patruuni löi nyrkillään kovasti pöytään työnjohtajan nenän edessä.

Työnjohtaja säikähdyksesti vavahti ja katsoa muljotti patruuniin ikäänkuin odottaakseen vielä jotain ankarampaa. Mutta patruuni meni pesukaapille ja pani sen kiini.

— Ja te ette voinut asialle mitään? kysyi patruuni sitte vähän lauhkeampana.

— Minä vastustin, mutta sanoistani he eivät välittäneet.

— Myönnätte kai itsekin huonosti vartioineenne, kun siellä tuollaista alkaa ilmestyä.

— Ei siellä ennen ole puhuttu noin rohkeasti.

— Niin, ei tietysti niin rohkeasti! Mutta myötään tullaan rohkeammiksi, kun ei mitään salpaa ilmau. Tietysti siihen malliin on puhuttu ennenkin: Kuinkas muutoin he voisivat ja osaisivat tuollaista puhua? Nykänenki!

— Ei. Niille itsestään, herra patruuni, tulee mieleen tuollaisia vaatimuksia, kun ne saavat lukea kaiken maailman sanomalehdet. Nykänenkin on hyvin ahkera sanomalehtien lukija ja muutamissa sanomalehdissä on jos mitä. Niitä pitäisi valikoida —

— Voi olla syynä sekin. Minä myönnän sen. Tietysti tuollaisilla tuumillaan he eivät suuria saa, mutta kun he rupeavat mielessään mokomia hautomaan ja vaatimuksia suurentamaan, niin voivat he jonakuna kauniina päivänä lyödä tuumansa tukkoon ja vaatia suurempia palkkoja. Ja mikäs minulla on muu asiana kuin myöntyä —

— Siinähän se vaara on.

— Seuraavalle vuodelle minä en tilaa yhtään sanomalehtiä, koska ne antavat sellaisia päänpälkähdyksiä Nykäsellekin. Ja teidän pitää olla läsnä joka kokouksessa, jotta minä saan tarkoin tietää, mitä siellä tehdään. Nykyään ilmaupi jo Helsingissä työlakkojen oireita, ja ne ovat vaarallisia. Käskekää Pura tänne tulemaan heti!

Työnjohtaja lähti. Hän äsken mennessään oli odottanut kovaakin kiitosta patruunilta valppaudestaan. Mutta nyt tuo käynti tuntui siltä, kuin olisi käynyt kylmillään olevassa huoneessa, mistä mielellään pois lähtee. Tultuaan verstaaseen, meni hän Puran luo, joka innoissaan viilaili pöytänsä ääressä vihellellen. Työnjohtaja tahtoi saada jotain korvausta ja nautintoa edes Purankaan kustannuksella, kun patruuni oli ollut noin kylmäkiskoinen. Hän mennessään Puran luo löi häntä takaa olkapäälle, jotta Pura havahti, ja sanoi ilkkuvasti:

— Menkää nyt tekemään selkoa itse patruunillekin eileniltaisesta keskustelusta.

Pura huomasi työnjohtajan lausumistavasta, mikä ääni kellossa oli. Työnjohtaja oli siis käynyt nurjassa mielessä puhumassa patruunille. Pura loi häneen pitkän, halveksivan katseen ja lähti patruunin luo. Mutta työnjohtaja nolostui ja kääntyi tarkastamaan Puran viereisen miehen työtä. Puraa vähän aristi mennä, sillä tuo kerrallinen käynti, jolloin patruuni oli hänelle kauhistunut, tuli nyt niin kammottavana, ihka ilmeisenä mieleen. Mutta hän koetti rohkaistua.

Patruuni oli jo täydessä puvussaan työhuoneessa, kun Pura astui sisälle. Patruuni ei ensin puhunut mitään, vaan nousi istumasta kävelemään. Pysähtyi sitte aivan Puran nenän eteen ja kysyi vakavasti:

— Mitä yhteyttä on raittiusseuralla ja työmiesten henkivakuutuksella?

Pura vähän hämmästyi kysymystä, mutta patruuni katsoen häneen odotti häneltä vastausta.

— Itse asiassa ei mitään, vastasi Pura ja huomasi saaneensa itselleen tukalan kysymyksen, mutta patruunille varsin otollisen häntä moittiakseen.

— No, miksi sekoitatte nämä toisiinsa — ja minun kustannuksella? Häh?

Patruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.

— Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä —

— Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan väitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni henkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän elämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä tekevät — ja siinä kaikki!

— Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia kysymyksiä —

— Kuka teille on antanut luvan keskustella noista nykyaikaisista kysymyksistä raittiusseurassa?

— Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa…?

— Olisi! Raittiusseura on minun — ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä siellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut — siinä kaikki!

— Mutta minä luulin —

— Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran perustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään juoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.

— Se olikin ja on ollut pää-asia.

— No niin. Pidättekö, ett'en minä kyllin ole pitänyt huolta työmiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on säännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole kyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett'ei ole?

—- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.

— Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on kapinoimista minua vastaan.

Pura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin mielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla. Ja nyt hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama eikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä voivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli niin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi hänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli lumonnut hänen silmänsä.

— Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa ei saa puhua! Saatte mennä!

Mitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen poikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut, niin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Niin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni itseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin palamaan.

Kun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma vähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän puolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli ollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää vapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin ainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys, mutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan muutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä siellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja väitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina ne mieluiset asiat? Kukapa?

Pura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä melkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin, joissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona yksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti. Silloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta, mietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka nyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin, eihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.

Mutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut todellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä henkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran silmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta, huolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa edessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja pussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan… ja niiden vielä verestävän kuin kaniinin silmät.

Mutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan pysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli Puraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä viettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin mistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei välittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja — eipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin huomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen olevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.

* * * * *

Mutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin oli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja se voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun Alfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin taipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat häntä "hyväksi" mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen kanssaan sopi olla.