IV.

Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella. Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on, jonne niin on halunnut.

Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.

Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe… Mies kertoi saaneensa puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä… Elättää sillä perheen ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla kiini noissa elatushuolissa… Eläinkin vain huolii syömisestään… Syö mitä saa, ja sitte on eläin… Ei kai tuokaan työmies ole koskaan tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun noin ovat asiat!… Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää… Voi, jos minä olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu… Niin se on: sanat eivät ole töitä.

Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään maalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa omistaja olla varakaskin.

Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää, minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se on…

Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni pojalta kysymään, milloin konttori avataan.

— Kello yhdeksän, vastasi poika.

Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin, mikä oli näköpiirissä.

Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.

Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.

Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki. Pura meni perässä ja pääsi myös.

Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo vastatullut.

Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä, ett'ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti ja hyvin päällä.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte jatkaneet iloista pakinaansa.

— Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma kysyi sinua, että miks'et sinä tullut häntä tervehtimään.

— Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.

Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.

— Voi helvetti, kuin me skoijattiin!

— Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?

— Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi klööveriä, kun meni huoneen poikki.

— Ai — saakeli!

— Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä, tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään irti —

— Mukamas!

— Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.

— Joiko se sen?

— Joipa tietysti!

Alfred ilkeästi naurahti.

— Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! — hah! — hah! —

— Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!

— Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko, mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen —

— Helvetti!

— Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se Hilmallekin päähän.

Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa, sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte muutaman pöydän luo.

— Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras herra.

— Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.

— Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin jo puhelemaan siitä Alfredille.

— Tuleeko osanottajia paljon?

— En vielä tiedä. — Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää lähteä konttoriin.

— Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.

— Hyvästi!

Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.

— Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.

Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan, sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.

— Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura jotenkin kylmäkiskoisesti.

— Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello kymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle asiasta.

Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin! Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi… Mutta työmiestä kohdellaan tässä maailmassa niinkuin tahdotaan… Jos olisin vain ollut herra, niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa asiansa ajetuksi… Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?… Totta patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia puoli tuntia… Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte päivemmällä…