YHDESTOISTA KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Grödahlille.

Minun hääni! Kesäkuun 24 p:nä ovat minun hääni. Päiväntasauksena! Ruusujuhlana! — Häät — ylevä hetki! — Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee? Kuka voi sen tietää! Kuka voi sen sanoin ilmaista!

Minä en käsitä, miten minä aikaisemmin olen elänyt, egoistina, itsekkäänä ihmisenä.

Ja ne ylevät unelmat, ihanteet, ajatukset! Minä näytän itsestäni ihmiseltä, jolle yöllä on selvinnyt elämän suloisuus. Ja nyt hän elää. Hän luo elämää.

Ja kuka on minulle sen opettanut? Pieni, sanaton, ihmeellinen ihme, hento, valkea kukkaverhiö, unelmoivan, viattoman sielun ympärillä.

Mathilde! Tyttöseni! Vaimoni!

Ja me puhumme ylevästä hengestä, viisaudesta, suurteoista. Tässä on arvoituksen ydin: tiedottomassa, herttaisuudessa, olevassa viattomuudessa.

Ajatteleeko tai filosofeeraako hän minun tavallani: Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti kuin itsestään. Hän sallii minun suudella itseään, syleillä itseään.

Hän hymyilee. Hän valmistelee kapioita.

Miten minä rakastan tätä kaunista varmuutta! Sellaisena hän tulee pysymään puolisona, äitinä, täyttämään kutsumuksensa. Miten paljon varmemmin toimii luonto vaimossa. — Neito — rakastettu — äiti! Me harhailemme kaikilla poluilla, saastutamme sielun ja ruumiin, polvistautuaksemme lopulta nöyrinä lempeän olennon edessä, joka ei ajattele ja joka on yhtä tyhmä kuin lapset: Ota minut! Opeta minut elämään! Tee minut onnelliseksi!

Kun minä nyt tulen hänen luokseen, niin minä tapaan hänet hautautuneena valkeisiin liinavaatteisiin, pitseihin, kirjaviin silkkikankaisiin.

Ah tuota lempeää, salaperäistä koneistoa, joka johtaa morsiamen puolison kotiin kuin lumista ruusupilveä pitkin, asioita, jotka verhoutuvat ja lupaavat nautintoa, puhtautta, hellyyttä. Minä uskallan tuskin tarttua häneen karkeilla sormillani. Hänen tarkoitusperänsä on minulle suloinen salaisuus, saa minut uneksimaan… kuten nuo lapsuutemme aikuiset joululahjapaketit, jotka olivat huolellisesti käärityt ja sidotut suloisen jännityksen ja odotuksen kohottamiseksi.

Hän ottaa sen hyvin vakavalta kannalta. Hän näyttää kokonaan antautuneen tähän puuhaan. Eikö sitten olekin vakavaa koristaa pientä personaansa, tehdä se viehättäväksi? Enkö minä ole se, jota varten hän sitä koristaa?

Eikö olekin ikivanha, pyhä tapa, että morsian voitelee itsensä ja koristaa, että hän ruumiinsa suloisen lahjan tekee vielä suloisemmaksi. Sellaiset naiset ovat äriseviä kriitikkoja, jotka eivät tunne kutsumustaan eikä sisintä olemustaan, jotka vastustavat turhamaisuutta ja tahtovat saattaa käytäntöön univormut ja samanlaiset puvut. Nainen antaa vain itsensä. Hänen sielunsa on aivan yhtä hänen ruumiinsa kanssa näinä hetkinä — on elämän ylläpitäjä… Hänenhän tulee olla onni, riemu, kauneus.

Häät — ylevä hetki! — —

Minulle se on ylevä hetki.

Aavistaako hän ne taistelut, ne halut, jotka minua usein raastavat, aavistaako hän sen, että minä tahtoisin siepata hänet, kuten villi peto, raahata hänet mukaani, niellä hänet… Hän on hyvin rauhallinen, taltuttaa viattomuutensa pyhyydellä kaikki pahat halut, niin että minä olen säyseä ja tottelevainen. Mutta hän ei hävitä minusta sitä suurta riemua, joka kohottaa minut kotkan tavoin korkealle, sitä halua, joka tahtoo sulkea hänet syliini ja näyttää häntä auringolle.

Häät — ylevä hetki!

Minun kotini on koristettu. Viikkoja ovat verhoilijat ja puusepät olleet toimessa.

Mathilden äiti on kaikki järjestänyt. Moni vanha kapine ja seikka käy minun säälikseni. — Mutta tulenhan minäkin uudeksi ihmiseksi. On oikein, että kaikki muuttuu uudeksi.

Häät tullaan pitämään täällä Templinissä, juhla, missä koko väkeni saa olla läsnä. He harjoittelevat jo sitä varten, opettaja oppilaittensa kera. Työmiesten kesken kuiskaillaan. Kaikki katsahtavat minuun ystävällisesti. Ah, ihmiset ovat kuitenkin hyviä!

Maan päällä on olemassa täydellistä onnea. On olemassa enkeleitä. Neljän viikon päästä on enkeli minun vaimonani.

Miten suloista täytyy ollakaan nähdä elämän, tuon luonnonkehityksen säteilevän yksinkertaisuuden kehittyvän hänessä — luomalla uutta elämää tulee hänen oma elämänsä täydellisemmäksi. — Mitä on tyttö, nainen äitiin verrattuna? Eikö äitiin sisälly kaikki inhimilliset hyveet, uhrautuvaisuus, hyvyys, kärsivällisyys…

Minun vaimoni! Minun pikku äitini!

Pikkuisen kuningattaren tavoin tullaan hänet vastaanottamaan. Eikö tämä maailma sitten täällä, hänen maailmansa, jonka esikuvana ja kaitselmuksena hän tulee olemaan, olekin pieni kuningaskunta, kokonainen maailma pienoiskoossa. »Perheenisä ja perheenäiti», vanha, kaunis, saksalainen käsite. Täällä voi se vielä toteutua. Me voimme sitä vielä olla.

Niin kauan kuin perhe pysyy, niin kauan yhteiskunta pysyy turvallisena, varmoilla perusteilla: puhtaat naiset ja miehet, jotka pystyvät perustamaan kodin, jotka uskovat puhtauteen.

Niin, tässä on isku vasten sinun kasvojasi! Ja nyt ystävällinen kaunis pyyntö. Tule.

Sinä et saa olla poissa. Tule katsomaan onnellista ja autuasta ihmistä.

Häät — ylevä hetki!

Ollos sinäkin kerran iloinen. Sano: Minä näen onnen ja uskon siihen.

Ja kun sinä naurat haaveilijaa, niin tule katsomaan Mathildea hääpuvussaan, valkeana, valkea myrttikruunu päässä — ja Tuomaksen tavoin: mene ja usko. Mene ja kirjoita uskon ja rakkauden kirja.

Minä olen niin täynnä sitä, jotakin pitäisi siitä siirtyä sinuun. Minä tunnen itseni voitokkaaksi julistamaan maailman riemun suurta oppia — ja minun madonnani nimi on Mathilde.

Vielä eräs pieni, soma piirre hänestä, myötäjäismetsästäjättärien, noiden korkeampien ilotyttöjen aikakaudella, jolloin äidit kasvattavat jo keskenkasvuisia tyttäriään »hyviä naimiskauppoja» varten.

Hänellä oli äskettäin erään alusvaatekaupan kataloogi: Siinä oli kalliiden pitsien malleja, jotka miellyttivät häntä.

Äiti, järkevänä kuten aina, neuvoi hänelle hymyillen halvempia: »Pienokaiseni, nämä ovat prinsessoja varten, ja sinä olet vain köyhä salaneuvoksen tytär…»

Luonnollisesti otin minä huolehtiakseni kaikesta. Luonnollisesti täytyi äitiä hieman suostutella. He tarjoavat minulle rajatonta hyvyyttä. Pitääkö näiden rakkaiden ihmisten nähdä puutetta, tehdä kenties laskelmia ja surra, silloin kun minä elän ylellisyydessä!

Hänen täytyy pitää minua poikanaan. Minä kuulun jo perheeseen. Missä olisi sitten yhteenkuuluvaisuus ja luottamus, jos minä en saisi myöskin jakaa vaikeuksia heidän kanssaan? Onko minun omaisuuteni minun ansaitsemaani? Tarvitsenko minä sitä? Minä olisin onnellinen olkikattoisessa majassa.

Mathilden vuoksi minä iloitsen rahoistani. Senkin hän on vasta opettanut minut tuntemaan. Se lisää minun kykyäni tehdä hänet onnelliseksi.

Suo anteeksi, että minä tämän ylipäänsä mainitsen. Me olemme myöskin usein kiistelleet rahanarvosta ja palvonnasta meidän aikanamme. Moni julkisen elämän ilmiö osottaa sinun olevan oikeassa. Minä itse olen elänyt muutamia hetkiä, jotka ovat saattaneet minut epäluuloiseksi ja surulliseksi.

On surkeaa, että tietää olevansa rikas mies.

Hän ei tiedä siitä mitään. Jos hänen pieni kätensä täytetään kullalla, niin hän tulee jakamaan sen hymyillen, siunaten, tiedottomasti. Siitä tietoisuudesta on hän pysyvä vapaana. Vaikka koko maailma tavottaisi ja laskisi markkojaan, niin hän on äänetön, lepäävä jalokivi luomakunnan sydämessä. Sen, jonka tehtävänä on kehoittaa meitä muistamaan taivaallista ja katoamatonta olevaisessa, ei tarvitse tuntea sadanmarkansetelin arvoa.

Kukalla on sellaisenaan aivonsa se vaalii runoutta, puhdasta tunnetta.

Me olemme nyt yksi, mies ja vaimo. Meidän ympärillämme on paratiisi.

Tule, sinä onneton, eksynyt Aatamin lapsi, lepäämään meidän palmujemme varjossa!