KUUDES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjottua Achim von Wustrowille.

Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja munaskuita myöten.

Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin, on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa. Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan ja hoidella ruusuja… Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee ministeripäällikkö.

Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.

Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.

Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä. Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.

Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä. Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»… Heillä on täällä jossakin asunto.

Dadaa ei ole hänestä surkuteltava.

Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa, pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.

Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.

Tuo mies tuntuu olevan typerä… »Sitten hänellä on niin suuret kädet!… Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»…

Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.

Oi naisia!

Luonnollisuus, missä sinä oikein olet?

»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia yksityiskohtaisia tietoja.

»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi. Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron… Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä! Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»

Lukretia Borgia ja Goneril pienoiskoossa, taskupainoksena!

Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään, pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani kätösellään, ja kun hänen suudelmansa… hän painaa kovasti, jotta ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»

Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».

Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä… ja katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»

Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti madonna.

Minä lojun nojatuolissa ja ihmettelen.

… »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin kuulun.»

Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein sentimentaaliseksi:

»Sinä olet niin kevytmielinen!… Ja kuitenkin minä sinua niin rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa…»

Häntä pitäisi oikeastaan antaa aimo lailla selkään.

Mutta aitoutta hänessä on.

»Miksi olet tullut minun luokseni, hempukkaiseni?»

Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»…

Minä kutitan häntä. Sillä hyvä.

Tiedätkö sinä, mitä hän minusta muistuttaa?

Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma, liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.

Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—

Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina… Mutta nyt on niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä, pikku suonia ja hermoja.

Ja kalliita ovat kapineet; kalliita!…

Hän on niitä…