NELJÄS KIRJE.
Huvi Vuorinen translation
Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.
Seikkailuni alkaa minua huvittaa, enemmän psykologiselta kuin personalliselta puoleltaan. Minä olen jo niin pitkällä. Se johtuu minun ammatistani, leikkelijätottumuksestani.
Keskiviikkona minä sain soman, ruusunpunaisen kirjelappusen, missä oli tyttökoululaisen käsialaa, pystysuoraa, teeskentelevää, oikullista: Hyvä herra! Odottakaa minua huomenna samaan aikaan. Minä tulen yksinäni Teidän J.
Minä avasin itse oven. Se lisää asian salaperäisyyttä ja osoittaa että on huomaavainen ja täynnä odotusta. Siinä hän seisoi tummansinisessä puvussaan, kaulassa musta astrakaannahka, hehkuvan punaisena.
Tällä kertaa minä suutelin häntä, luonnollisesti.
Sinä tiedät, että minä pidän suutelemista taiteena. Muutamat ihmiset eivät tule sitä koskaan oppimaan, kuten esimerkiksi sinä! Suudelmaan sisältyy kaikki: kysymys, vakuutus — raja… koko tuleva rakkaudensävel hiljaisena, kevyenä alkusoittona. Mitään tyhmyyksiä ja taitamattomuuksia ei tehdä sitten jälkeenpäin.
Hän salli sen tapahtua, vastaamatta sanottavasti, mutta pysyen hiljaa. Pikku sydän hyppi haletakseen, puoleksi pelosta. »Eihän tätä vain kukaan näe?»
Minä rauhoitin häntä: kerrosta ylempänä asuu valokuvaaja. Te voitte aina näyttää kuin olisitte käyneet siellä, jos joku tapaa teidät portaissa. Makuuhuoneesta on toinen uloskäytävä pihan puolelle. Martin vaikenee kuin hauta.
Hän oli ajatellut kaikkea tätä. Hän salli jälestäpäin vielä kerran sievästi suudella itseään.
Sitten siveelliset tokeet.
»Ethän sinä vain ajattele mitään pahaa minusta, että tulin »sen» tähden? Vastaan: En, totisesti en! Minun käyntini johtuu kokonaan siitä, että minä olen lukenut sinun kirjasi — ja sitten kotona on niin hirveän ikävä ja sitten sinä olet niin soma.»
Minä sanon: Enpä totisesti! ja suutelen häntä, suutelen hänen valkean kurkkunsa punaiseksi ja puren hänen korvalehteään.
Millaiset pikku rinnat hänellä on! valkeat, kiinteät, makeat kuin omenanpuolikkaat! ja kaula sitten niin soma-asentoinen! Ja käsivarret sitten, jotka kietoutuvat ympäri ja pitävät kiinni, niin ohuina, pehmeinä, katkaisemattomina kuin silkkilanka… Hänen äänessään on pieni liikuttava lapsekkuus, siinä on houkutusta ja valitusta. Se on oikea sireeninääni.
Nyt on minulla hänelle nimikin: »Hempukka». Se sopii hänelle erinomaisesti ja koko lajille, joka on himokas, veijarimainen, rakkautta varten luotu, pohjaltaan kykenemätön mihinkään.
Jääkylmä — sitä hän on kaikista rakkaudenvakuutuksistaan huolimatta. Kaikki käy liian mukavasti, tasaisesti: »Minä rakastan sinua, Herri! Minä pidän sinusta niin! Sinä olet ainokaisin, taivaallisin mies, mikä on maailmassa.» Mutta somalta se kuitenkin kaikuu.
Mitään äänekästä sanaa ei kuulu, mitään rumaa liikettä ei tapahdu, hän on aina pikku daami, niin puhdas, valkea ja tuoksuva, tuo hieno, hauras olento! Minä en ole koskaan käsittänyt niitä miehiä, jotka ovat rakastuneet tervasaippuanhajuun ja vanulla täytettyihin alushameisiin. Siihen minä olen liiaksi esteetikko.
Ja sitten asian psykolooginen puoli! sitä ei voi rahalla korvata.
Hänestä tulee sitten koulumestari ja minusta nöyrä oppilas. Minä ihmettelen sitä, mitä minun rouvani tietää. Ja miten ja mistä hän sen tietää?
Hän nauraa: »Me tiedämme sen kaikki.
Sitten hän kertoo: Editseni kulkee kokonainen yhteiskunnan pohjakerros, josta meillä ei ole aavistustakaan, haaremimaailma, pensionaatin pienet valkeat vuoteet, joissa maataan yhteensullottuina, saan kuulla palvelusväen juttuja, avaimenreiässä kuunneltuja asioita, saan tutustua leikkivään, nipistävään kirjojen ja vaikutelmain himoon. Vieläpä tämän maailman huumorissakin on jotakin peitettyä, hihittävää, luihua, se on takapiha- ja Natteaubourdoir -huumoria. Hän kertoi minulle jutun eräästä tuttavastaan, nelikymmenvuotiaasta rouvasta ja useampien lasten äidistä, joka karkasi rakastajansa, sirkustaiteilijan kanssa miehensä nenän editse tämän jäädessä seisomaan asemasillalle vaimonsa sateenvarjo ja matkalaukku kädessä. Tuo sateenvarjo ja matkalaukku huvittivat Hempukkaa, kutittivat häntä hänen pienessä, kavalassa, vaarattomassa petomaisuudessaan.
Sitten on olemassa veljiä, serkkuja… »Serkun» luonnonhistoria sai osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti, puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua… Tässä kohden kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku. Minä esitän tämän sinulle selviönä.
Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta, luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää, rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä…»
Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.
Ja välillä suutelemista!
Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.
Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella, silitellä, tarttua itseensä…
Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan mahdollisuus.
Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada ovat myöskin menneet naimisiin.
Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia, elatuksesta huolehtimista.
Kenties tulee hänestä vielä aivan uskollinen aviovaimo.
Voisimmeko sen sitten lukea heille viaksi?
Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä, jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?
Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento, jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!
Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»
»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen, kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä, isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.
Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin epäsiveellinen!»
Sitten minä suutelen häntä uudestaan.
Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.
Pikku hirtehinen! — Niin, sellaisia he ovat kaikki.
Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.