YHDEKSÄS KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille

Minä koetan valmistaa häntä aviota varten.

Onhan suuri ja pelottava asia elää hädän ja kuoleman uhalla, sieluineen ruumiineen, elää luodakseen uutta elämää.

Mutta onko sitten olemassa mitään ihanampaa, suurempaa! Ei, minä en kadehdi jumalia. Juuri tuo katoavainen — puute ja hätä, se se aateloi ihmisrakkauden, tekee sen katoamattomaksi ja jumalalliseksi. Ei se ole Prometheus, joka yksinäisessä vihassaan uhmaa jumalia — — se on mies, joka tarttuu vaimonsa käteen, kun hänen allaan maailma luhistuu kokoon: viimeinen ihminen!

Avioliiton kautta tulee ihminen vasta ihmiseksi. Mies, nainen, on jotakin yksipuolista, valmistumatonta, harhaileva atoomi kaikkeudessa. Vasta isyys, äitiys tuottaa heille valmiuden, sitoo heidät yleiseen, suureen, järkevään, kuolemattomaan.

Minä mietin paljon näitä asioita, joihin meidän täytyy syventyä filosofeeraamalla, mutta jotka naisen varma vaisto tuntee!

Miten paljon he ovatkaan meitä etevämpiä! Pyrkiessään vain yhteen päämäärään — naisena — äitinä olemiseen, tietäen — että siinä on koko elämäntehtävä, että siihen perustuu koko sukupolven merkitys.

Minä koetan saattaa hänet osalliseksi minun aikaisemmasta elämästäni, minun lapsuudestani, niistä vaikutelmista ja tapahtumista, jotka ovat määräävästi vaikuttaneet minun kehitykseeni. Vikojani, erhetyksiäni minä en liioin salaa häneltä. Hänen pitää nähdä minut sellaisena kuin todellisesti olen.

Se on vaikeaa. Se on oikeutettu rangaistus. Sillä lailla kurittaa mies itseään puhtaaseen vaimoon nähden. Mutta sillä lailla tuleekin puhdas vaimo hänen vapauttajakseen, tasoittaa hänen hillitsemättömyytensä, muuttaa hänen kuuman intohimonsa elämääkantavaksi voimaksi.

Hän ei puhu paljon. Minä pitelen hänen kättään. Hän ei riistä sitä minulta. En häpeä sitä sanoa — äskettäin minä olen hänet kyynelillä kastuttanut.

Hän säikähti.

Ei, Mathilde, hyvä ja pyhä, minä tahdon olla hyvä! Sinun ei tarvitse säikähtää minun tähteni.

Kun minä nyt palaan poikamiehen kotiini ja Grumke on kattanut illallispöydän, niin minä kuvittelen, millaiseksi meidän yhdyselämämme muodostuu. Mathilde istuu pöydässä, äitini paikalla, johtaen ja ohjaten kaikkea kevyin liikkein ja valvovin silmin.

Minä en tarkoita sitä, että hän oikeastaan on toimessa. Minä en välitä ollenkaan noista niinkutsutuista »hyvistä perheenemännistä» enkä alinomaisista pesujuhlista ja kyökin liikekannallepanosta. Hänen läsnäolonsa, hänen pelkkä läsnäolonsa on se voima, joka saa kaikki hyvään järjestykseen, antaa kaikelle juhlallisuutta ja hilpeyttä.

Sitten minä olen iloinen siitä, että olen rikas, että tuon pienen, valkean käden ei tarvitse tulla kovaksi eikä tuon hennon selän kumaraiseksi hellan ja parsimistyön ääressä. Ei niin, että minä noita naisia halveksisin! Minä kunnioitan heitä! Heidän kovat kätensä liikuttavat minua. He muodostavat parhaan osan kansamme voimasta. Valtion pitäisi pystyttää heille muistopatsaita samalla lailla kuin sankareilleenkin.

Mutta kuitenkin minä olen kiitollinen siitä, että niin ei tarvitse käydä, että myöskin esteettinen puoli voidaan säilyttää meidän vahvassa ja hyvässä rakkaudessamme.

Onkohan hänellä siitä mitään aavistusta? Hän ei kysy koskaan. Suloista luottamusta! Minä luulen, että jos minä olisin aivan köyhä, että hän seuraisi minua yhtä mielellään ja luottavaisesti.

Tuo tunne liikuttaa minua. Minä en anna hänelle mitään suuria lahjoja. Minä itse olen aina yksinkertainen — sinähän tunnet minut. Äskettäin minä kannoin itse matkalaukkuni asemalta, kun juuri silloin ei ollut yhtään kantajaa saatavissa. Hän ajattelee lopultakin, että hänen armaansa on köyhä mies.

Ah, minä tahtoisin saada kuningaskunnan saadakseni vain laskea sen hänen syliinsä! Hän tarttuisi kenties päähäni: »Mitä minä tekisin kuningaskunnalla? Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki kuningaskunnat!»

Siksi minä olen onnellinen, että minulla sitä on myöskin niin runsaasti. Minä en ole tuhlannut tunteitani, minun ei tarvitse sydämeni pohjasta karkoittaa mitään kolmeakymmentäviittä naisen etunimeä, kuten eräs ystäväni hääpäivänsä edellisenä iltana. Mathilde ei ole vielä oppinut tekemään rakkaudessa huonoja, esteettisiä tekoja, jollaisia on viisastelevissa romaaneissa, viisastelevien miesten kirjoittamissa, jotka ovat tehneet luonnollisen luonnottomaksi ja liikaluonnolliseksi. Hänestä ei ole myöskään tullut katkeraa ja ylenhäveliästä, kuten monesta hienosta tyttörukasta, joka loukkaantuneena on sulkeutunut itseensä maailman karkeuden ja kyynillisyyden vuoksi. Kuten kuninkaallisen aarteen, täyden ja kokonaisen, ottaa hän, tuo kuninkaallinen, kuninkaallisesti vastaan.

Millainen kevät meidän kauniissa, vanhassa puutarhassamme, kun sireeni kukkii ja kultasade riiputtaa painavia, hunajasta raskaita terttujaan!

Meillä tulee käymään paljon vieraita — rakas äiti, sisaret, lapset. Meidän vanhaan taloomme on jälleen tuleva eloa.

Äidin haudalla, kuusien alla, on hän seisova minun vieressäni. Hän on hymyilevä meille.

Kenties…

Ah, Harry! voiko sitten olla niin paljon autuutta meidän vaivaisessa, ahtaassa maailmassamme!

… Olla isä! saada oma itsensä luoma lapsi, häneltä, rakkaimmalta, minun omaltani, suloisimmissa tuskissa minulle syntynyt lapsi!…

Mitä olisi elämä ilman sitä? Tahtoisiko hän synnyttää ilman kipuja? Ilman pelkoa? katselematta kuolemaa silmästä silmään elämän ylevimmällä hetkellä?

Emmekö me ryömi polvillamme näiden ylevien, taivaallisten olentojen edessä ja suutele heidän jalkojaan, kuten katooliset tekevät madonnalleen!

Miehet ovat itsekkäitä. Mitä he olisivat, jos ei olisi olemassa ihania, hentoja olentoja muistuttamassa heille, että on olemassa jotakin korkeampaa kuin voima, kunnianhimo — että kaikki Caesarin ja Aleksanderin maine ei vedä vertoja yksinkertaisen naisen teolle, naisen, joka omasta, hiljaisesta ja pyhästä elämästään antaa toiselle elämän.