TOINEN KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille, Templiniin.

Kallis Parsifalini!

Tänään vastaan siis sinun eiliseen kirjeeseesi.

Minä en ole hymyillyt enkä saanut ivallista ilmettä. Minä tunsin kyllä nuo paksut kuoret, tuon Semper idem -vaakunan ja nuo tiheään kirjoitetut sivut, jollaisia kirjoittivat Himbund-liiton nuorukaiset.

Mutta minä en ole hymyillyt. Minä olen vain huokaissut! Eikö tuo mies sitten koskaan pääse irti penikkataudista!

Vaivoin olen sinut pelastanut iäkkään, hyvin magdaleenamaisen lesken kynsistä, ja nyt sinä valitset itsellesi lyhythameisen tytön, berliniläisen tyttöheilakan, salaneuvoksen tyttären! — Miesparka! Jumalat tahtovat tuhota sinut.

Tunnen kuvauksesi. Tunnen originaalin. Minä näen sellaisia tusinoittain joka päivä Branderburger Thorin ja Savigny-torin välillä, monasti heillä on kainalossa vielä koulukartasto ja niskassa heiluva palmikko, he iskevät silmää ja nauraa kikattavat kilparadalla, järjestävät itselleen kohtauksia konditorioihin, lukevat Tovotea ja Maupassantia saaden lainakirjastojen nuoret amanuenssit punastumaan, ja haaveilevat ravintolain yksityishuoneista, vanhoista miljonamiehistä ja perheystävistä, jotka ovat lähetystövirkamiehiä.

Sinä häpeämätön pessimisti! tulet sinä sanomaan, ja sitten seuraa kokonainen kiihkoisa puhe uudenaikaista taidetta ja kansanturmelijoita vastaan.

Hyvä ystäväni! Minulla oli myöskin kerran periaatteita. En tiedä, olivatko ne juuri niin kauniita kuin sinun. Yhtä rehellisiä ne olivat. Minulla ei ole niitä enää. Minä en ajattele enää mitään. Minä vain katselen kaikkea ja ihmettelen.

Niin, välistä minäkin ihmettelen! Minä painan alas nöyrästi Metistonpääni tuon skeptillisen tosiasian edessä, jota sanotaan elämäksi! Sinä olet sittenkin kiusallisempi huvinäytelmä kuin mitä minä, Hans Herbert Gröndahl, vanha, täysinoppinut komediantti ja komediankirjottaja olen osannut luullakaan.

Ja kuitenkin! Minun täytyi nauraa lukiessani sinun kuvaustasi palmikkokruunuista, sinisistä silmistä, tuosta hentoudesta ja vaaleudesta ja tuosta W:stä kotoisin olevasta salaneuvoksen tyttärestä.

Muistatkos sinä vielä, miten sinä pidit minulle moraalisaarnoja minun seikkailujeni johdosta, olit suutuksissasi, syytit minun mielikuvitustani ja pirullisia viettelemiskeinojani?

Tällä kertaa täytyy sinun ainakin myöntää, että minä olen joutunut seikkailuun viattomalla tavalla, kaikkein viattomimmalla, kerrassaan kuin unessa. Tiedäthän, että »ystävilleen» j.n.e.

Kellon lähetessä neljää minä lojuin hiljaa ja kapalolapsen tavoin unen jumalan helmoissa, kun Martin ilmoitti kahden naisen pyrkivän puheilleni.

Martin on tottunut sellaisiin tapauksiin. Hänessä on jotakin muodollisesti papillslista, hänen käytöstapansa muistuttaa virkatoimessa olevaa hengenmiestä, joka avaa kaikkein pyhimmän oven.

Äskettäin kävi luonani minun rakas, vanha, paksu Jule-sisareni, joka Münchenissä harjottaa jaloa maalaustaidetta. Hän on sivumennen sanoen maailman riettain, rehellisin, uskollisin nainen, joka tuntee ilmeistä vastenmielisyyttä kureliivejä ja siveellisessä elämässä kaikkea kureliivejä vastaavaa kohtaan. Martin tarjoili meille aterian kestäessä ylen arvokkaasti ja varovan juhlallisesti, mikä alkoi vaikuttaa lamauttavasti. Jule kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hänessä on eteläsaksalaiseen iloisuuteen yhtynyt hyvä annos sukkelapuheisuutta, jota hän näkee mielellään pienempienkin jumalien nauttivan. Martin ei räpäyttänyt silmiäänkään. Jule loi silloin tällöin hänen tasaisiin, läpitunkemattomiin kasvoihinsa melkein aran syrjäsilmäyksen.

Päivällistä seurasi kahvi. Martin liikkuu nopeasti ja äänettömästi edestakaisin. Salissa ovat säle- ja rullakaihtimet alaslaskettuina — huomaa, kello oli kolme iltapäivällä. Lamput luovat valoaan punaisten silkkiverhojen lävitse, juhlallisesti ja hillitysti kuten kirkonkynttilät. Jule nauraa ja puhuu hyvin ujostelematta. Hän polttaa piippua, johon on itse leikannut tupakan, ja kulauttaa ryypyn konjakkia toisensa jälkeen. Martin tarjoaa tulta lekkuvasta liekistä, joka lähtee käärmetanssijattaren otsasta, ja heruttaa juomaa hoikan, kaisloista nousevan najadin vihreästä kalaruumiista. Jule kaipaa hattuaan ja päällystakkiaan. Martin oli huolellisesti ottanut molemmat eteisen reikelistä roikkumasta ja kätkenyt ne sopivasti asetetun maalausjalustan taakse, mitä koristi Lenbachin maalaama Bismarckin kuva. Hän tuntee tarpeen kadota makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa on yö. Vuode on pantu kokoon ja peitetty keltaisella, maahan asti riippuvalla silkkipäällyksellä. Pääpuolen yllä on sähkölamppu, jota suopea Cupido pitelee hymyillen kumartaen. Peilin edessä on, suunnitelmallisessa järjestyksessä, kampoja, käherryssaksia, pitkähaaraisia, sileitä ja koukeroisia hiusneuloja, hopeinen nappikoukku, jossa on norsunluinen varsi. Julella on jalassaan Lahmann-sandaalit ja hänellä on lyhyeksi leikattu tukka.

»Häh —», sanoi minun vanha, uljas sisareni, tullen jälleen sisään ja läjäyttäen oven kiinni perässään, niin että se kauttaaltaan vapisisi. »Jos sinä olisit ollut läsnä paratiisissa, niin hyvä Jumala olisi voinut säästää omenan itselleen.»

Martin siis ilmoitti kahden tytön pyrkivän puheilleni. Sinä tiedät, että kohteliaisuus naissukupuolta kohtaan on minun heikko puoleni. Jospa sinä tietäisit, mitä minä tämän kohteliaisuuden vuoksi olen jo kärsinyt! Tuo kärsiminen on minuun nähden fyysillistä.

Minä nousen siis. Kurkistan peiliin, sipaisen viiksiäni ja korjaan hieman kravattiani. Ulkonaisesti olin siis kunnossa.

Poikamiehenkotiani minä voin aina näyttää. Siitä minä olen ylpeä, ja Martin on hyvin kasvatettu sitä varten. En avant dove!

»Hyvät naiset, mikä on tuottanut minulle kunnian?» kaksi mitä suloisinta tytönheilakkaa, toinen vaalea, toinen tumma, suloisia, julkeita, kalkkunanpunaisia olentoja. Hyvästä kodista — hansikkaat, kengät, — vettä ja saippuaa on paljon käytetty. Tuollaisen minä näen heti.

»Oletteko Te siis kuuluisa herra Gröndahl. Me olemme lukeneet teidän kirjanne »Kiellettyjä hedelmiä». Ystävättäreni ja minä halusimme kerran tutustua teihin.»

Tumma puhuu näin, pakotetun nenäkkäästi, silmät julkean kirkkaina. Vaalea seisoo häveliäästi, silmäripset alaspainuneina.

»Olen kirjalleni hyvin kiitollinen, koska se hankkii minulle tällaisen viehättävän tuttavuuden… Tehkää hyvin ja istuutukaa, hyvät naiset!»

He istuutuvat, molemmat luonnollisesti samalle tuolille. He nauraa hihittävät. Vaalea tyrkkii hyvin voimakkaasti tumman polvea ja kyynärpäätä.

Tämä on jo vallan julkea: Minun nimeni on Kathinka Schnebeling ja minun ystävättäreni on Isolde Schulze. Me ihailemme uudenaikaista kirjallisuutta. Ystävättäreni ihailee Teidän kirjojanne. Hänellä on myöskin Teidän valokuvanne. Se on hänellä mukana.»

»Ja nyt te olette luonnollisesti kovasti pettyneet — vanha, kaljupäinen mies…»

Taaskin hihitystä. Näillä pikku tytöillä täytyy olla hyvin lujat luut kestääkseen niin hyvin toistensa sysäyksiä ja nyhkäisyjä.

»Meidän koko luokkamme ihailee »Kiellettyjä hedelmiä». Me kaikki olemme sen lukeneet. Oi, me luemme kaikki!»

Kaikki tämä tulee hänen suustaan hengästynein lyhyin lausein.

Minä näyttelen moralistia: »Mutta se on kuitenkin oikeastaan teidän iällänne…»

»Oh, minä olen ollut myöskin jo kerran Wintergartenissa Hubi-serkkuni kanssa, ja »Sodoms Enden» olemme me myöskin nähneet, salaa!»

»Hubi-serkkunne on onnellinen ihminen… Mutta eikö sitä sitten huomaa teidän äitinne ja isänne?»

»Oh, isäkö?! Hän istuu kotona ja panee pasianssia» (kirjaimilla on mahdoton kuvata sitä halveksuntaa, mikä ilmeni hänen äänessään tuon kelpo vanhan herran kunniakasta askartelua kohtaan) »Itta» — millaisia nimiä näillä pikkutytöillä onkaan! Issy, Cissy, Missy j.n.e., kissannaukumisen ja lapsenlallattelemisen sekoituksia, aivan kuin säännöllinen ja kunniallinen ristimänimi olisi heille yhtä mahdoton kuin säännöllinen ja kunniallinen »ei» tai »jaa» — —, »Itta halusi niin kovin päästä Teidän luoksenne, ja niin minä tulin hänen mukanaan. Itta haaveksii taiteilijoista. Minä pidän upseereista, ennen kaikkea kaartinupseereista ja rakuunoista.»

»Mutta Kitty!»…

Siis vaalea! Vaalea oli myöskin oikeastaan somempi.

Minä annoin tuoda viiniä ja makeisia. Martin ymmärtää mitä paraiten sen asian.

He nakertelivat kuin hiiret. Viiniä he vain maistelivat.

Sillä välin he tarkastelivat katseillaan huonetta. He aivan paloivat uteliaisuudesta. Pöydälläni oleva avokaulainen keisarinnan kabinetti-valokuva tuotti heille ilmeistä pettymystä: »Ah, keisarinna!»… Muutamat Boucher'in taulut hyvittivät heitä jossain määrin. He pukkasivat toisiaan kylkeen ja hihittivät. Varmasti he olivat luulleet tapaavansa seinät täynnä alastomia naisia, kaikki viisi Borrisonia vähintäänkin!

»Onko totta, että Te saatte joka päivä rakkauskirjeitä? Olga Krohn sanoo sillälailla.»

Olga Krohn on hurmaava tyttö. Osoitan miehistä vaatimattomuutta: »Silloin tällöin… kuten tänään… sattuu, että armaat naiset osottavat kuolevais-raukalle suosiotaan.»

»Mutta pelottavan paljon on Teidän osaksenne kai tullut rakkautta?»

»Niin, maailmassa on niin paljon sellaista, mikä herättää rakkautta.»

»Te olette varmastikin usein ollut hyvin onneton?»

»Lukemattomia kertoja!»

Silloin he tarkastelivat minua kriitillisesti kuten kaksi pientä ihmissyöjätärtä, nähdäkseen, tulinko avaamaan moitteettoman valkean paidanrinnan ja esittämään tavanmukaisen vertavuotavan sydämen suurella teatteritempulla.

»Mutta jättäkäämme minun vaatimaton ja kokonaan epäromanttinen persoonani..»

He elostuivat ja alkoivat jaaritella: Hubin serkusta, gymnasisteista, eräästä ylioppilaasta, eräästä vaalean hakkailijasta… Mitä toinen ei sanonut, sen toinen ilmaisi — tumma oli aina askeleen edellä ja vaalea seurasi auttaen hänen perässään… Susi Hausnerista ja Litty Mehringista ja Daisy Grimmesta… Oh, hän oli hyvin kehno, tuo Daisy Grimme!

Ja kun minä kerran aivan vaatimattomasti uskallan lausua puhtaasti teknillisen, »tilaisuutta» koskevan epäilyn… Heillä oli musiikkituntinsa, kurssinsa, ompelijattarella käyntinsä. Järjestelmä toimi erinomaisesti. Näiden seikkain läpi näkyi salainen keskinäinen suvaitsevaisuus, pelko menettää oppilaat ja asiakkaat.

Sanon sinulle, että nämä molemmat palavat, somat, pienet tyttöset olivat ihastuttavia!

Kello lyö kuutta.

Tumma nousee ylös: »Mutta nyt täytyy meidän mennä.»

»Jo?»

Pukaten rohkaisevasti vaaleaa: »Sinähän voit tulla uudestaan.»

Minä! »Jospa uskaltaisin toivoa osakseni sellaista onnea.»

»Minä kirjoitan Teille», äännähti vaalea.

Minä kuittasin suutelemalla kättä sanomatta sanaakaan. Äänetön kädensuuteleminen on erittäin vaikuttava, kunnioittava, vaatimaton, paljon puhuva — ja mykkä! Minä suosittelen sinulle äänetöntä kädensuutelemista. — — —

Minun täytyy tunnustaa, että minä olin kuitenkin jonkun verran pahoillani.

Tuhat tulimmaista! Sellaisia ovat loppujen lopuksi meidän sisaremme. Sellaisten kanssa mennään naimisiin. Sellaisten kanssa saadaan tyttäriä, jotka jälleen vuorostaan käyvät huonomaineisten vanhainpoikain asunnoissa. Huh, huh…

Tässä on jotakin sinun hehkuvalle sydämellesi!