KOLMAS KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Nyt sinä luulit osanneesi pilkkaan myrkkynuolellasi. Harhaanammuttu, vanha sielujen myrkyttäjä!

Minä pakenen yksinkertaisesti Mathilden luokse. Kun näkee tosiasian silmiensä edessä, niin epäilykset haihtuvat. Uskovainen, jolle madonna on ilmielävänä ilmestynyt, ei tarvitse dogmeja eikä logiikkaa. Onnellinen ei suutu edes moraalisesti.

— — — Hän on aina edelleen suljettu, suloinen ja aavistamaton.

Mutta usein tuntuu minusta, kuin väristys, syvempi hengittäminen, tulevan kevätmyrskyn, kirkkaan sädehtivän auringonlämmön aavistus kävisi solakan verhon läpi.

Me istuimme ulkoparvekkeella.

Minä tarkastin häntä ehkä liian tulisesti.

Hän joutui hämilleen. Hän oli hiljaa.

Tuo suloinen hiljaisuus! Tunnetko mitään nimitystä, mikä olisi parempi kuin se, jota Koriolanus käytti vaimostaan: »Minun suloinen vaikenevaiseni!» Siinä on sellainen koskemattomuuden syvyys. Moneen nähden on sitä suorastaan mahdoton käyttää, sinuun esimerkiksi. Ainoastaan luonnossa ilmenee tämä vaikenevaisuus — meressä — taivaassa — naisessa…

Minä koetan oppia tuntemaan hänen viatonta päivänaherrustaan. Hänellä on kotonaan pienet tehtävänsä, teen valmistaminen, tomun pyyhkiminen ja aamusuklaan vieminen isälle. Myöskin omat kapineensa hän pitää itse järjestyksessä, pienet takkinsa, sukkaset, koristeliinaset ja nauhaset. Äiti on kasvattanut hänet yksinkertaiseksi ja taloudelliseksi, sellaiseksi kuin itsekin on. Mathilde osaa keittää. Jopa hän osaa itse kulettaa silitysrautaakin, minusta se on hurmaavaa.

Sen lisäksi hän ottaa muutamia kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitunteja ystävättärensä Katharina v. W:n kanssa. Sitten käyvät he vielä kursseilla. Niihin liittyy aina pieni kävely ystävättären kanssa. Molemmat tytöt ovat eroittamattomia. Miten siinä jaaritellaan ja suudellaan — miten siinä vaihdetaan viattomia tuttavuuden osoituksia ja ilmaistaan kuudentoista vuotisen kaikkein rakkaimpia salaisuuksia.

Monasti pahoittaa se melkein mieltäni.

Miten paljon siinä täytyy olla sellaista, josta me emme mitään aavista, jota me emme ollenkaan käsitä, en ainakaan minä, joka olen karkea, yksinkertainen maalaisjunkkari, joka olen kasvanut ilman äitiä ja sisaria ja joka olen naisiin nähden ujo poropeukalo!

Miten paljon toiselta puolen meidän onkaan annettava heille ja miten paljoon saatava heidät perehtymään.

Ennen kaikkea hänet on tutustutettava minun rakkaaseen, vanhaan Templiniini, sen kaikkiin muistoihin ja kauneuksiin. Meidän rajaseudullamme on kauneutensa, hyvin syvällisiä, neitseellisiä kauneuksia, jotka paljastuvat ainoastaan ymmärtävälle, ystävälle, rakastajalle, sitten on vielä koko kaunis, laaja Jumalan maailma, Italia, Norja — meri…

Käynti Partenkirchenissä oli hänen ensimäinen matkansa. Olen hyvin kiitollinen sen johdosta, että olen rikas ja että voin tarjota rakkaalleni niin paljon kaunista.

Miten tulevatkaan häntä hämmästyttämään taiteen suuret ilmestykset, häntä, pientä, barbarista berlinitärtä, joka ei mitään tiedä!

Kaikki mielikirjani luen hänen kanssaan! Goetheä, Gottfried Kelleriä, Stormia.

Vieläpä on hänestä tuleva hyvä patriootti, hän on ottava osaa kaikkiin niihin toivoihin ja kärsimyksiin, jotka liikuttavat isänmaata, hän on oleva ylpeä meidän ylpeistä Hohenzollereistamme, meidän ihailtavasta, vanhasta Bismarckistamme.

Mathilden äiti nauraa minulle: »Te olette erinomainen ihminen, rakas Achim!» Olen niin iloinen siitä, että he havaitsevat minut Mathilden arvoiseksi.

Olenko minä hänen arvoisensa?

Tämä kysymys askarruttaa kovin ajatuksiani. Sinä tiedät, että minä en ole koskaan viettänyt mitään kevytmielistä elämää. Kaikki alhainen on ollut minulle aina vastenmielistä, niin miehissä kuin naisissakin, eikä mikään taiteellinen valaistus eivätkä mitkään intohimon sofismit ole voineet sitä minun silmissäni kaunistaa. Te pilkkaatte usein minun Joosefinmielipiteitäni.

Ja kuitenkin, miten paljon tarttuukaan puhtaaseenkin nuoruuteen sanoja — vaikutelmia — mitä kenties on vain kuullut, nähnyt. Mitä on minun niinsanottu kunniallisuuteni verrattuna Mathilden sädehtivään, tiedottomaan puhtauteen ja viattomuuteen. Minä vapisen pelosta, että jokin tahra voisi sattua siihen. Minä varon sanojani, katsettani. Melkeinpä minä koetan hillitä ääntänikin.

Miten helliä ja liikuttavia ovatkaan nuo pienet puhelut hänen kanssaan! Minä kysyn ja hän vastaa: Jaa ja ei, aivan kuin hän tuskin uskaltaisi itse mitään tahtoa, ennen kuin hänellä on siihen lupa, ennenkuin hän, joka tulee hänen elämänsä sisällöksi, on pannut kirjoituksen tuolle puhtaalle liljanvalkoiselle paperille. Suokoon Jumala, että olisin hänen arvoisensa, että tuo kirjoitus olisi silloin oikea kirjoitus!

Näinä päivinä on mieleni järkkynyt.

Kun minä saavuin iltapäiväteelle — minä olen heillä alituisena vieraana Berlinissä käydessäni — oli heillä vieraana rouva von F. He seurustelevat hänen kanssaan. Hän kuuluu heidän piiriinsä. Salaneuvoksetar sanoo, että toisin ei voi ollakaan, ettei voikaan olla miehelleen ensimäinen. Kysymykseen tulee silloin tietty yhteiskunnallinen esprit de corps.

Tuossa on jotain tottakin. Miten minä vihaankaan tätä maailman löyhää moraalia!

Mathilde oli myöskin salissa. Rouva von F. puhui hänen kanssaan, kehui hänen pukuaan, suuteli hänen viatonta otsaansa. Tuo nainen! minun aarteeni, minun liljannuppuni, minun madonnani seurassa!

Mutta minä käsitän, hänen miehensä on korkeassa asemassa. Hän itse on rikas ja rakastettava, hänellä on puolueensa.

Minä pyysin rouva von B:tä olemaan laskematta Mathildea saliin rouva von F:n ollessa siellä. Se tapahtui tänään vasten hänen tahtoaan.

Minä olin hyvin järkyksissä. Tyttöseni katsahti minuun puoleksi pelästyneenä, aatellen, mikä paha mieli ystävää tänään vaivasikaan. Jospa sinä tietäisit, että se on sinun puhtautesi joka minut saa vapisemaan eikä mikään muu, ei mikään muu koko maailmassa, sen jälkeen kun sinä olet tullut omakseni!

Minusta tuntuu siltä kuin näyttäisin nyt vakavammalta. Usein näyttää minusta melkein siltä kuin hän olisi itkenyt, suloisen pelon armaita, viattomia kyyneleitä. Valvookohan hän usein iltaisin kapeassa, valkeassa vuoteessaan ja mitähän ajattelee? Ajatteleeko hän silloin minuakin?

Vielä eräs hurmaava seikka.

Vanhimmalle sisarelle odotetaan lasta, jo neljättä.

Kysymys oli pienistä kapioista, paitasista, vuoteesta, mitä piti hankittaman. Molemmat rouvat puhuivat hiljaa yhdessä. Kuului vain heidän äänensä vieno ja salaperäinen kuiske, kuten joululahjoista puhuttaessa.

Mathilde oli mennyt ulos huoneesta hakemaan itselleen saksia.

»Lapsi ei aavista mitään», sanoi rouva von B. naurahtaen.

Minä suutelin hänen käsiään. Miten minä kunnioitan tätä rouvaa, joka on säilyttänyt minulle minun aarteeni. Minä lupaan antaa sen hänelle takaisin yhtä puhtaana, kerran, kun kaikki on puhdasta ja valoisaa, minun vaimoni, minun jalokiveni, minun auringonsäteeni!