KYMMENES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Me keskustelemme nyt hyvin järkevästi hänen avioliitostaan.

On itsestään selvä asia, että hänen on mentävä naimisiin, saatava levähdyspaikka, elinkeino. Hän ei ajattele siitä sen enempää. Vanhaksipiiaksi jäädään vain silloin, kun ollaan rumia, tai ei saa ketään, tai ollaan liian vaativaisia. Hän ei hyväksy sitä. Hän on ylpeä siitä, että on niin pian saanut yhden, joka on rikas ja jota hänen ystävättärensä tulevat kadehtimaan.

Ystävättärien mielipaha näyttelee tässä suurta osaa — mitä läheisempi ystävyys, sitä syvempi mielipaha. Tällä sukupuolella se vastaa sitä, mitä me kutsumme kunniaksi, maineeksi j.n.e. Ei mikään ihme! He eivät tunne mainetta ja kunniaa eivätkä välitä siitä. Heidän naistuttaviensa saavutukset taiteen, virkojen j.n.e. alalla eivät liikuta heitä lainkaan, kenties vain sikäli, mikäli ne tuottavat heille tuota todellisesti kadehtimisenarvoista: rahaa, pukuja, miehiä.

Ja oikeastaan he ovat vallan oikeassa, kateus, jota tunnetaan, joka panee selkäpiin värisemään! Se kutittaa, se hivelee hermoja, muu on mielettömyyttä.

Se, että hän antautuu miehelle, josta hän ei ollenkaan välitä, on hänestä yhdentekevää.

Minä luulen, että me arvostelemme liian korkealle ylipäänsä tämän naisten ominaisuuden. Vai onko vuosituhansien orjuus tehnyt heidät tylsiksi ja nöyriksi?

Rakastaa jotakin miestä, joka ei viehätä? — Ei koskaan! Mennä hänen kanssaan naimisiin? — Miksei?

»Rakkaudelta» he vaativat hienostelua, intohimoa. Siksi naiset rakastavat taiteilijoita, esteettisiä miehiä, jotka pitävät heidän hermojaan kauan vireillä. Varsinaisesta toimituksestahan nämä välittävät vähimmin, se on velvollisuus.

Lapsensaantia hän pelkää, koska se tekee vielä kipeämpää — kivut — rumentuminen — linnat, jotka veltostuvat… »Elisabethilla on maha, joka kokonaan pilaa hänen näkönsä…»

Elisabethin »maha» saa hänet levottomaksi.

».. Se käy vielä päinsä, sellainen, jos on paljon palvelijoita ja voi ottaa imettäjän. Pienet lapset näyttävät hyvin somilta valkeissa pitseissä ja punaisissa nauharuusuissa…»

Siinä on pääkohta, siinä hän viipyy hyvin kauan! Vaunut, palvelijat, hovitanssiaiset, joihin hän tulee menemään.

»Koko talvi täytyy hänen asua kanssani täällä Berlinissä.»

»Mutta jos hän ei tahdo?»

»Miehet alistuvat aina. Isä tekee myöskin aina, mitä äiti tahtoo.»

Hänen ruusuisille huulilleen tulee pieni, viekas, julma hymy…

Oh ja, hän on kyllä tekevä, mitä Hempukka tahtoo.

Ja sellaisia tolvanoita on olemassa, jotka vielä uskovat miessukupuolen suurempaan tarmokkuuteen.

Vain ranskalaiset sanovat: Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala. He ovat paljon oikeammassa tässä suhteessa. Saksalainen mies kehuu itseään, tuo hänessä asuva vanha, naivi barbaari. — Ja meidän naisemme ovat viisaampia. Thusnelda hymyili tuskin huomattavasti, kun Hermann joi simaa ja keihästeli villihärkää.

Heillähän onkin liiaksi mahtikeinoja! — rakastuneisuus! Ja kun sitä ei ole enää jälellä — tohvelia heiluttavat tavallisesti sellaiset naiset, jotka eivät rakasta. — Rakastunut nainen on alistuvainen. Mies nauttii tiikerikissasta, joka antaa silitellä itseään. — Pikku sota vetelee. Kyyneleet, härnäys. Hermot antavat perään. Aleksander tahi Caesar nöyrtyy nähdessään nyrpeän naaman, nieltyään äänettömänä aterian, oleskellessaan jatkuvasti vihaavan, soimaavan naisen läheisyydessä.

Mikään ei huvita minua enempää kuin naissuvun pyrkimys viralliseen, poliittiseen tai taloudelliseen valtaan. Sitä pyrkimystä edustavat rumat naiset, sulottomat naiset, kaksineuvoiset olennot. Se on tyhmää.

Naikkosten vuoksi, Helenain, Kleopatrain vuoksi menee perikatoon kreikkalaisia, troijalaisia, Antoniuksia — Nelsoneja, Gambettoja, Boulangereita joka päivä. Elisabeth ja Katarina olivat neroja, koska he olivat naisia. Louise Micheliä ja naiskongresseja nauraa viheliäisin räätälinkisällikin, jota hänen vaimonsa pieksää.

Ja syystä. Miten voivatkaan naiset tuntea niin huonosti voimiensa määriä ja alkujuuria! He menettelevät samoin kuin naarastiikeri, joka toivoo itselleen sarvia voidakseen tapella kömpelön härän kanssa. Niin, härän! Ja jollemme me olisi oikeita härkiä, niin me antaisimme heidän toimia kaikessa rauhassa, jättäisimme heille kaiken työn, kaiken poliittisen jaarittelun parlamenteissa, ja asettuisimme lopultakin hyvin mukavasti hyvinharjotetun hevosen selkään vahvempien sääriemme mitä yksinkertaisimman logiikan nojalla.

Mutta me olemme juuri härkiä ja aivan liian rakastuneita! Tuollainen pikkuinen sipsutteleva jalka, pehmeät pikku posket tai rinnat… Simson antaa leikata kiharansa. Parhaatkin laskelmat pettävät.

Sellaista ei satu heille.

Minä edustan äärimmäistä, non plus ultraa, siinä suhteessa.

Hän on aivan ylpeä siitä, ylpeä rohkeudestaan, siitä, että ajurille on itse antanut osotteen, että hänen lankonsa on äskettäin kohdannut hänet Kurfürstenstrassella, siitä, mitä kaikkea hän valehtelee äidilleen, kun palaa kotiin. Ja silloin hän valehtelee taitavasti, nautinnolla, keksien aivan tarpeettoman pitkiä ja monimutkaisia juttuja, vain siksi, että valehteleminen häntä huvittaa, hän tekee sen asian harrastuksesta.

»Ja hätätilassa sinä voisit aina antaa kunniasanasi siitä, että meillä ei ole mitään yhteistä. Eikä meillä todella mitään olekaan.»

Ei, meillä ei ole tosiaankaan mitään.

… »Ja se johtuu vain siitä, kun minulla ei muutoin ole mitään, kun minun täytyy nyt mennä naimisiin, ja minä kuitenkin pidän sinusta niin kauheasti, Herri!»…

Sitten suutelee hän minua melkein intohimoisesti, mutta hänessä ei ole rahtuakaan intohimoa. Jos hänelle ilmestyisi pieninkin hankaluus, niin kolmasti hän kieltäisi minut: Sitä miestä minä en tunne. Ja se lähtisi niin luontevasti hänen kieleltään! ja jos hän voisi sen lisäksi tehdä vielä jotakin ja toimittaa minut pois tästä maailmasta, niin sen hän tekisi yhtä kylmäverisesti.

Varsinaisesta moraalista ei hänessä ole jälkeäkään. Sitä minä myöskin aina ihmettelen tässä sukupuolessa. Asian käytännöllisyys, menestys tai asianhaarain mukaan, epäonnistuminen, on heistä ratkaiseva tekijä. Me teemme siitä kuitenkin liikuttavia juttuja. Gretchen katuu kuritushuoneessa, Gretchen, joka jonkun paksun Hansin kunnon vaimoksi joutuneena olisi todennäköisesti tullut rouva Martheksi ja tuntenut tuon »Heinrich, minä kammon sinua» asemasta vain mieluista muistaa, suloista liikutusta sen johdosta, että oli nuoruudestaan niin hyvin nauttinut.

Nainen, joka aiheuttaa häväistysjutun, on siveetön, inhottava, viekas kokotti, naikkonen, joka saa jonkun prinssin kunnon aviomieheksi, jota hän on pettänyt, herättää heissä kunnioitusta.

Demimonde-naisesta, joka on timanteilla lastattu, suuresta näyttelijättärestä, jolla on Messalinan maine, keisarinnasta, joka pitää yhteyksiä tallirengin kanssa, he eivät jaksa kyllikseen kuulla puhuttavan. Vieläpä se herättää heissä kateuden ja ihmettelynsekaisen tunteen. Mutta palvelustyttöraukka, joka saa lapsen ja joutuu kurjuuteen. Piru vieköön! Silloin nostetaan aika melu.

Siinä on jutun vilpillisyys, muttei asian toisessa puolessa.

Mikä aiheutuu rakkaudesta, on pyhää. Minä en lue siihen koskaan rahalla saatavaa rakkautta. Sitä ei kukaan kadu.

Siihen on myöskin syynä miehissä ilmenevä naivisuus tai julkeus. Lendemain, huomispäivä on tullut sananlaskun tapaiseksi. Elostelijalla on kaksinkerroin mieluisa tunne: Sinä olet tuhonnut elämän. Sentähden ylläpidetään teoriaa, kenties myöskin pelotusteoriana.

Oikeastaan pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta tiettyjen »hyvien tyttöjen» kevytsydämisyys (»hyvä» ilman Goethen käyttämää sivutarkoitusta).

Minä tunsin kerran erään pienen, sievän tytön. Hän pelkäsi myöskin lendemain. Hän odotti lendemainiä.

Ja sitten tuli tosiaankin aamu ja mitä kaunein auringonpaiste linnunlauluineen — ja hän nauroi, nauroi täydellä naamalla: »Minä olen niin iloinen, rakkaani! Minä luulen, että minä voisin lentää!»

Niin pitäisi naisen luonnollisesti tuntea.

Minä olen äskettäin lukenut erään, romaanin, naisen kirjoittaman, jonka nimenä oli »Erään tytön elämänvaiheet.» Se melkein liikutti minua. Voi raukkaa! Hän olisi tahtonut, muttei uskaltanut, sillä hän pelkäsi liiaksi mustaa miestä.

Yhtä typeränä minä pidän sitä miestä, joka ehdottomasti tahtoo olla ensimäinen kuten suuri, hyvä, viisas Goethe antaa Jornansa sanoa: »Ja uskokaa minua, maailmassa ei ole mitään kallisarvoisempaa kuin sydän, joka on intohimoinen ja pystyy rakastamaan. Siitä ei ole kysymys, onko se rakastanut tai rakastaako paraikaa.»

Ylipäänsä: On n'est jamais le premier, koskaan ei voi olla ensimäinen.

Onko se nainen parempi, joka kenties fyysillisesti on pidättäytynyt, persoonallisesta omituisuudesta tai tilaisuuden puutteesta, mutta jonka mielikuvitus hekumoi mitä luonnottomimmissa kauheuksissa, kuin sellainen, joka kenties kirkkaana toukokuun päivänä on seurannut luonnon suloista kutsua, ajattelematta mitään, moraalisoimatta millään lailla?

Se on jossain määrin rokonistutussysteemiä… Minä olen kenties tehnyt Hempukkani hyvin hyväksi aviovaimoksi.

Mutta entäpä seuraukset!

Minulla oli kerran ystävätär, joka oli hengeltään vahva, mutta lihaltaan heikko. Hän vakuutti, että jos seurauksia ei olisi, niin se kuuluisi seuraleikkeihin.

On kenties hyvä, että me emme ole vielä niin pitkällä. Me olemme vielä »ensimäisiä», viranomaisen ykkösellä leimaamia, me olemme Kolumbuksia, hunnunnostajia, prinsessa Ruususen unesta herättäjiä.

Hempukkani tekee siitä pilaa. Hänessä on eräänlaista vihankaunaa, kun hän puhuu »ensimäisestään». Kenties tunne kärsitystä vääryydestä on ajanut hänet minun syliini, minun, tietävän ja anteeksiantavan.

»Minä pelkäisin sinua. Sinä tiedät niin paljon»… sanoo hän usein.

»Mutta etkö sinä sitten yhtään pelkää elää »hänen» kanssaan, aina vieraana — näytellä ainaista komediaa?»

Hän lohduttaa itseään rahalla, vaunuilla, puvuilla.

Valehteleminen ei olekaan vaikeata. Heidät kasvatetaan siihen. He huomaavat itsensä niin merkillisiksi. Siinä on taasen tuon sukupuolen ihmeteltävä elämisenkyky.

Hänen miehensä tulee uskomaan häneen aina, näkemään aina vain valkean otsan ilmeettömin, hyvin, tervein, typerin moukansilmin.

Mutta jospa tuo miesraukka tekisi kerta vararikon!