KAHDEKSAS KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Hän on ollut luonani vuoteessani. Minä olen nähnyt hänet alastomana.

Se tapahtui aivan luonnollisesti. Olin nyrjäyttänyt polveni ja makasin vuoteessani, kun hän saapui. Minun makuuhuoneeni, miehen makuuhuone huvitti häntä, häntä huvitti sen valkeissa puukehyksissä olevat kuvat, suuri peilikaappi, palava tuli kamiinassa, tummat, alaslasketut ikkunaverhot, joiden läpi kuului epäselvää melua pihalta.

Hän antoi ensin hieman pyytää itseään. Sitten hän kävi tinkimään: »Mutta sitä ei, rakkaani… eikö niin, sitä ei…» Hän pelkäsi muiden vuoksi. Heillä on aivan tavaton käsitys meidän kyvyttömyydestämme hillitä itseämme. Tyttöjen pienissä kertomuksissa me olemme hirviöitä, villejä eläimiä, jotka hyökkäämme kaikkien kimppuun, kauniiden ja rumien, nuorien ja vanhojen, joka yö aina uuden, pitäen hirveitä orgioita.

Mutta he pitävät siitä. Se kutittaa heitä… Se ilmaisee sitä voiman kaipuuta, joka kiusaa rappeutunutta naista ja rappeutunutta aikakautta, kykenemättömyyden tunnustusta, kykenemättömyyden, joka ensin tarvitsee valloittajaa voidakseen toimia, tarvitsee Bismarckiä joka päivä.

Hän teki sen hyvin somasti, säännönmukaisessa järjestyksessä, kuten pieni pensionaattityttö, joka riisuutuu iltaisin. Hän asetti sievään läjään yöpöydälle kureliivit, alushameet, housuset, sukanpitimet, hiusneulat.

Samalla hän lörpötteli: Hän tiesi tarkkaan, mikä hänessä oli sievää. Heidän on täytynyt siitä usein puhua keskenään. »Minun käsivarteni ovat vielä liian hoikat, mutta parissa vuodessa ne kyllä muuttuvat. Tässä on minulla pieni, ruskea pisama. Se on sangen sievä. Elisabethilla on kuvankauniit olkapäät. Dadalla ovat taas jalat — hänellä on luoma kupeessa — se on rumaa! Kathi pitäisi sinun nähdä! Hän on ihmeen sievä, pyöreä ja valkea kaikkialta. Mutta hän tietää sen myöskin.»

Hän on aivan lähelläni, alastomana, pehmeänä, tuoksuavana… Minä suutelen häntä. Minä pitelen hänen hentoa, sileää ruumistaan. Minä puristan häntä itseäni vastaan…

Hän sallii itselleen tehtävän kaikki eräänlaisella uneliaalla hekumalla. Kenties hän ajattelee »serkkua». »Eikö totta, sinä olet järkevä, rakkaani»…

Minä en tunne mitään, en ollenkaan mitään häntä kohtaan, vain hervotonta, fyysillistä hyväntunnetta.

Toisinaan minä olen karkea. Minä puhuttelen häntä ankarasti. Minä soimaan häntä.

Silloin hän käy araksi ja nöyrän pyytäväksi. Lopulta hän alkaa itkeä, avuttomasti, kuten lapsi.

Kuitenkin hän koettaa saada minut uudestaan innostumaan. Uhkaus kutkuttaa häntä. Hän tuntee silloin jotakuinkin samaa kuin jos pistäisi kätensä leijonan kitaan.

Toisinaan hän ei oikein luota minuun: »Sinä et rakasta minua ollenkaan. Sinä pidät minua vain leikkikalunasi. Oh, minä tiedän sen! Minä tiedän sen.» Sitten hän käyttäytyy mustasukkaisesti tai koettaa loukata minua.

Pikkuinen hirtehinen koko tyttö! Minä luulen, että jos hän arvelisi minun ampuvan itseni hänen tähtensä, niin se hivelisi ja kutkuttaisi hänen hermojaan vieläkin enemmän.

Hän menisi silloin suloisine murhaajattarentunteineen ylhäiseen, kunnialliseen avioliittoon.

Usein minä koetan häntä pelästyttää: »Jospa minä en nyt päästäisikään sinua vapaaksi! Jospa minä antaisinkin sinut ilmi!»

Hän painautuu vielä lähemmäksi minua, niin lähelle kuin mahdollista, pehmeine, kiertyvine jäsenineen. Hänen silmänsä, jotka etsivät minun silmiäni, loistavat kuten tähdet: »Sitä sinä et tee, siihen sinä olet liian säädyllinen, liiaksi gentlemanni, rakas, suloinen Herrini!»

Miten viisas hän on, tuo heitukka!

Usein minä ajattelen, että hänet pitäisi ottaa esille, tuottaa hänelle tuskaa, saattaa hänet tuntemaan koko kipu, koko häpeä…

Silloin tulisi hänestä kenties jotakin, tulisi vaimo.

Ah, suuri, ylevä vaimo, joka kantaa lasta sylissään ja on äiti, äänettömänä pilkaten koko remuavaa, arkaa seurapiiriä!

Mutta emmekö mekin ole sellaisia — puolinaisia miehiä — gentlemanneja — miehuutemme kustannuksella?

Enkö minä itse ole vain lemmiskelijä, joka pitää suloista, nuorta, lämmintä naista sylissään eikä valtaa häntä, väkisin, intohimon alkuperäisellä voimalla?

Mitä on meistä tullut, kun tunteet, jotka ovat antaneet meille elämän, ovat muuttuneet leikittelyksi, hienostuneiksi erikoiskeinoiksi, herkuiksi, joita näykitään vain hampailla.

Ah, tuo suuri, aatelinen, aito kansa, joka tekee työtä, rakastaa, siittää lapsia, suorittaa elämän voitonriemuista työtä, joka jatkuu yli kuoleman — ja kuolleitten!

Minun sydäntäni kouristaa kipeänkatkera vapautuksen halu. Minä puristan häntä lujemmin, minä hengitän vahvemmin…

Hän mutisee: »Ei vaan mitään lasta, rakkaani! Eikö totta, sinä et tee minulle mitään?»…