ENSIMÄINEN KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille, Berliniin.

Rakas, vanha Mefistoni!

Tosin en tiedä, miten tulen kirjoittaneeksi sinulle juuri tänään kauniissa sunnuntai- ja pääsiäiskellotunnelmassani, sillä oikeastaanhan minä olin sinua kohtaan hyvin raivoissani, raivoissani ja suutuksissani ja jonkun verran murheissani meidän viimeisen yhdessäolomme johdosta Berlinissä, missä sinä jäässä kylmennetyn samppanjan ja oivallisten ostereiden ääressä niin alastomasti ja peittelemättä selittelit käsitystäsi eräästä tietystä aiheesta.

Sinähän tiedät, että minä sen aiheen suhteen olen kertakaikkiaan parantumaton, itsepintainen idealisti. Sillä minä kysyn sinulta, skeptikolta ja realistilta, minkä arvoista elämä ylipäänsä olisi, minkä arvoista kaikki meidän työmme, minun häärimiseni täällä yksinäisessä maan kolkassa, kuuluisuuden tavoittelu, ilo siitä, mitä me tunnemme itse sisässämme ja ulkona kauniissa jumalan luonnossa, jos me emme voisi keskustella kenenkään kanssa, jos ei olisi suloisia naisia, rakasta, kaunista näkyä, rakasta, elävää, osaaottavaa olentoa, jota voimme kutsua omaksemme.

Niin, niin, suloisia naisia! — Sinä voit nyt sanoa mitä tahansa ja sinulla saa nyt olla minkälaisia kokemuksia tahansa — minä säälin sinua silti usein. Minä väitän, että he ovat ainoa seikka maailmassa, mikä tekee elämän meille ylipäänsä elämisen arvoiseksi. Heidän joukossaan on enkeleitä, suloisia, viattomia kukkia, tuhatkertaa meitä parempia, hienompia, viisaampia j.n.e., suorastaan taivaasta tänne alas lähetettyjä, jotta meillä täällä tomussa säilyisi aavistus siitä, millaista kerran oli tuolla ylhäällä.

Naura vaan jos tahdot minua romantikkoa, hullua, Parsifalia! On niin kaunista olla hullu! Ja sanoakseni sen suoraan sinulle, vanhalle, rakkaalle ystävälleni, huolimatta sinun helvetillisestä, oudosta maustasi — minä olen onnellinen, kuvaamattomasti, äänekkään iloisesti, äänettömän autuaasti onnellinen! — Minä rakastan.

Siinä se nyt on. Tuo sana kaikuu minusta melkein pyhyyttä loukkaavalta saneessani sen sinulle. Tiedätkö sinä ylipäänsä, mitä rakkaus on, tuollainen oikea ensimäinen, hyvä, riemukas ja vahva rakkaus, sinä, joka olet suuri ihmissydämen tuntija, valantehnyt asiantuntija rakkaus asioissa, verraton tunteiden vivisektori, erittelijä? — Sinä tiedät hyvin paljon, paljon enemmän kuin sinun turpeenpuskijasi ja maalais-Pylades raukkasi, mutta sitä et sinä kuitenkaan tiedä.

Ja miten voisit sinä sen tietää? Sinä suurkaupunkilainen, joka aina olet kuljeksinut talorivien ja sähkölamppujen keskellä, joka olet ollut kuuluisa 26-vuotiaana, sinä jumaloitu naiskammioiden sankari, jonka jaloissa salonkien kuningattaret ovat maanneet, nuo naiset, jotka sinä tunnet ja joita sinä kuvaat paremmin kuin kukaan muu, nuo naarastiikerit madonnanhaluineen, nuo hempeämieliset Messalinat, nuo sydämeltään ja mielikuvitukseltaan prostitueratut, jotka minusta ovat huonompia kuin katunaiset, tuo rehellinen, likainen, julkea joukko, jolta puuttuu Eau de Lys ja prerafaeliittiset poimujen laskokset.

Tiedätkö sinä, kun olen lukenut jotain tuollaista kirjaa, jolla on viheriät, sileät sisiliskokannet, perin uudenaikaisine kulmineen ja koristekiehkuroineen ja levottomaksitekevine puolinais- ja sfinksivertauskuvineen, kun olen sitä lukenut täällä vanhassa, savuuttuneessa kojussani, hirvensarvien, vanhojen Preussin kuningasten ja heidän alapuolellaan riippuvien vanhojen jäykkien sotamiesten keskellä, niin minun tekisi mieleni paiskata se seinään ja rynnätä ulos. Raitista ilmaa! Puita! Maan tuoksua! Täällä on kuitenkin vielä luontoa, totuutta, siveyttä!

— — — Eikä hän kuitenkaan ole mikään maalaiskukka, ei mikään metsässä, lähteen lorinassa puhjennut — vaan suurkaupungin kukka, suon ja kivimeren yli kasvava sininen ihmekukka. Mitenkähän voisikaan olla toisin? Kuusitoista vuotta! Suloiset kuusitoista! — Puoleksi lapsi vielä, puoleksi neito! Se on suloisin ikä. Minä en pidä »nuorista daameista», jotka jo kolme talvea ovat liikkuneet ulkona, joiden olkapäitä jokainen houkkio on tarkastellut ja joiden viaton teeskentelemättömyys turmellaan typerillä imarteluilla. Jokainen miehinen silmä, joka heitä on himoinnut, on jättänyt heihin tahran.

Ei, sellainen ei ole minun mielitiettyni. Minä olen ensimäinen, tuo onnellinen, mitään aavistamaton metsästäjä, joka jyrkällä vuorenrinteellä huomaa edelweiss-kukan. Tämä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Sinä tunnet Portnachin solan. Niin laiska et liioin sinäkään ollut meidän mainiolla retkellämme Jugspitzelle, jota sinä Eibseen terrassilta seurasit kaukoputkella. Siellä minä hänet tapasin aivan yksinänsä, vanhemmat olivat rientäneet edellä ylemmälle reunalle. Hän oli reipas. Hän oli halunnut tehdä sisemmän kierroksen, tuo pieni, uskalias berlinitär. Siinä hän seisoi märkää, jättiläismäistä kallioseinää vastaan puristautuneena, siinä hän seisoi kalpeana ja vavisten helmat arasti kohotettuina kohisevien ja kuohuvien vesien keskellä pärskyvässä vesisuihkussa, mikä kasteli pienoisen, soman päivänvalon kuten jonkin riepusen.

Minä otin ohjatakseni häntä. Miten arasti hän sipsutteli, nojaten joka askeleella minun pitkään vuoristosauvaani! — ja kuitenkin turvallisesti. Hänellä oli nyt rohkeutta. Hän tiesi, että tuo suuri, jykevä mies ruskeassa, karkeassa villamekossa oli ohjaava hänet tuon pelottavan, jättiläismäisen kivi- ja vesilabyrintin läpi. Olla vahva, olla mies on ainoastaan barbarinen luonnonetu, mutta, se, josta useimmin ja puhtaimmin riemuitaan; kuitenkin on kaikki tuo vain siksi, että saamme tukea ja suojella pientä, herkkää ja hentoa olentoa, olentoa, joka pienellä hymyllä käärii meidät sormensa ympäri.

Mitä muuta minun pitäisi sinulle vielä kertoa? Minä esitin itseni. Minä sain puhella vanhempien kanssa. Minusta tuli jäsen heidän pieneen piiriinsä — vähitellen, soutamalla ja huopaamalla, kuten on tapana ylväiden, varovaisten pohjoissaksalaisten kesken. Sitten olivat he sitä sydämellisempiä. Kaksi vanhempaa sisarta on naimisissa, veli on upseerina, luutnanttina I:n rakuunarykmentissä. Mathilde on nuorin. Mathilde — hänessä on jotakin kirkasta, puhdasta, kuten muinaissaksalaisissa keisarinnoissa ja vaaleissa linnanneidoissa. — Miten minä pidän siitä nimestä! Heidän perheellään on kaikilla sievät nimet: Elisabeth, Magdalene. Isä on salaneuvos, preussilainen virkamies vanhaa lajia, hieman kuivahko, jonkun verran tiukka, kunnianmies kiireestä kanta päähän. Äiti on oikea saksalainen vaimo, kukoistava, äidillinen, näppäräkätinen. Jotakin puhdasta on tässä rouvassa, ei mitään epäjärjestystä, eikä mitään epäselvyyttä! Kun minulla itselläni ei ole ollut äitiä, niin minä tunnen tämän kaksinverroin. Tämä rouva on voittanut kokonaan minun sydämeni. Ja Mathilde — minä vihaan lyhennyksiä. Minä nimitän häntä Mathildeksi, enkä Tildcheniksi tai Tillyksi, tai vielä vähemmän englantilais-saksalaisesta Mattieksi, Mandieksi — koko nimi sopii hänelle parhaiten. Hänellä on vaalea palmikkokruunu, vaaleat silmät, tuore hipiä, tuoksuvan kiiltävä kuin ruusun lehti. Minä ihailen naisten kaunista hipiää. Se tuntuu minusta sisäisen puhtauden vertauskuvalta. Jokaisen vilpittömän mielen liikutuksen saattaa lukea suonentykinnässä viattomuuden maitovalkean alta.

Ja hän on kuitenkin vielä niin lapsekkaan nuori! Se on melkein synti. Minä olen pyytänyt rouva B:tä olemaan sanomatta hänelle vielä mitään. Minä haluan kosiskella häntä. Lehti lehdeltä minä tahtoisin tämän nupun avata, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, sydämeensä, aisteihinsa, kunnes hän on minun ruumiineen ja sieluineen. Ruumiineen ja sieluineen! Mikä ajatus! Mikä tehtävä!

Kunnioittaen, melkein peläten suhtaudun minä siihen. Mitä tietää niin nuori olento maailmasta, elämästä, koko suuresta ihmiskunnan olemuksesta? Että hyvä jumala loi maan ja taivaan seitsemässä päivässä, että Fredrik Suuri kävi kainalosauvoilla, että joku Goethe on kirjoittanut jonkun Faustin! Minun tehtävänäni tulee olemaan johdattaa häntä, opastaa häntä pitäen häntä sylissäni. Miten helposti selviääkään maailman arvoitus, kun pieni pää lepää turvallisena uskollisella, rakastavalla rinnalla!

Sentähden onkin minusta niin hauskaa, että Mathilde ei ole ollut pensionaatissa. Minä vihaan noita kokouksia välinpitämättömissä, kodittomissa paikoissa, missä ei ole riittävää valvontaa ja mistä ei suinkaan puutu huonoja aineksia. Minä olen pitänyt aina maalla saamani yksityisopetuksen suurena etuna. Ja kun sinä ja sinun kaltaisesi olette pilkanneet minua »pähkähulluksi», niin minä en ole kadehtinut teitä. Hän on nauttinut vain yksityisopetusta, käynyt pienillä kursseilla valittujen perheiden tyttärien kanssa. Hänen paras ystävänsä on erään eläkettänauttivan kenraalin tytär, hauska, tummasilmäinen lörpöttelijä. He ovat melkein eroittamattomia, heidän välillään on olemassa ainainen rakastettava naurunhihitys ja kikatus, sattuu tuhansia pieniä vähäpätöisyyksiä, jompikumpi saa uuden puvun, haaveillaan jotain kuollutta runoilijaa tai kunnioitettua opettajaa… Miten rajattoman liikuttavaa tuollainen yksinkertaisuus on. Minulle se on jotakin pyhää. Minä rukoilen voidakseni olla hänen arvoisensa. Minä tutkistelen itseäni, ajatuksiani, sanojani. Vieläpä minä haluaisin varjella silmiäni herättämästä häntä ennen aikojaan, tekemästä häntä levottomaksi, häntä, minun kukkaani liljannuppuani, keijukaistani!

Naura vain minulle! Kohauta olkapäitäsi! Näytä vain pilkallisinta Mefistonilmettäsi ihmiselle, aasille, pölkkypäälle, joka kuusitoista vuotiaassa lapsessa, lyhythameisessa tytössä on löytänyt aarteensa, kruununsa, pelastuksensa!

Olen onnellinen!

Sinun Achimisi.