← Table of contents
Tenhotar

SEITSEMÄS KIRJE.

Huvi Vuorinen translation

Achini von Wustrow kirjottua Herbert Gröndahlille.

Minä luulen, että Mathilde alkaa minua rakastaa.

Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin, vilpittöminkin, tuntee tämän.

Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini, serviettirenkaani, jonka hän tuntee.

Minä olen häntä suudellut…

Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.

Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!

Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat hampaat… Minä suutelin häntä…

Minä tahdon tulla arvokkaaksi.

Minä olen sitä jo.

Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä. Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina, suostui minun toivomukseeni.

Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni. Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä aina hänen huuliltaan.

Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää. Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon, neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden paljastuessa.

Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.

Mutta minä suutelin häntä kuumasti, intohimoisesti.

Jälestäpäin minä olin onneton.

Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.

»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden äiti, kun hän antoi suostumuksensa.

Olenko minä hyvä? Minä tahdon olla sitä.

Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!

Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille. Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.

Hän on miellyttävä, taitava, tahdikas mies.

Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena lepää syvyyksien päällä.

Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista, intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita jumalia.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings