9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.

Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan, katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.

Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen, ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.

Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä. Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.

Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena, tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!

Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman. Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.

Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa, osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava, ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.

Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki, niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.

Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot, joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi paikalla sulkeutunut takanani.

Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin kauimmin hengissä — — —!

Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni, minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä vuotamasta sisään.

Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin, joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.

"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.

Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana? "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa, koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.

Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa näin vettä — mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle hiekka- tai savipohjalle.

Ei — vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla, liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme päättyisi.

Katsoin kelloa — se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin turtumuksen astuvan tilalle.

Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä, vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.

Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen kanssa.

Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.

Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.

Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi? Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana itäistä aamutaivasta vasten.

Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? — Kuinka? Hetken kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun, johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme. Epäilemättä "Tutsha" — toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme Tallinnasta — epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi aamuhämärässä etsimään meitä.

Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa, silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.

Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet. Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä, ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.

Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas, ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.

Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.

Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava, olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.

Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta. Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja toteutettavia pelastussuunnitelmia.

Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa. Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. — Ei, olin edelleen kapteenin hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin suljettuna.

Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni, mietiskelin.