6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.

Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden, että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin, ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena. Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi antanut oikeutusta epäluuloilleni.

Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja, mikä tähän asti oli löydetty.

Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä, joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.

Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni liian vähäpätöisenä sellaiseen.

Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä. Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.

Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?

Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut — tai tahtonut — minulle valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen, eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut pettynyt. Päinvastoin — monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut teeskentelyä.

Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään kohauttaen:

"Niin — mitä nyt on tehtävä?"

Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.

"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"

"Niin on", vastasin.

"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot, sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."

Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:

"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos! Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen hyvin — pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin sen tietää. Ja kun he epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä kädenliikkeellä ja jatkoi:

"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään upseeri..."

Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."

Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle, että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella johtuivat siitä.

Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.

Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä, kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen vauhtiin.

"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu! Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa. Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa ränstynyttä virkavaltaista tapaa — ei muuta!"

Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:

"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan tuollaisen kiihdyttää itseäni."

"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."

"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään. "Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!" laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.

Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.

"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa, ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne kysymyksen selvittämiseksi."

Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen. Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä. Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari — ei ollut niinkään helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.

Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin selville Rusalkasta.

Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.

Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin kuin muihin eurooppalaisiin — kuten itämaalaisiin yleensä.