11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.

Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet — peräti tuskalliset unet. Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen, joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.

Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista. Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.

Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta, mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä päästä.

Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton reunan alle.

Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan, hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä ilmavirta johtui.

Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.

Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että olin keksinyt seinässä reiän.

Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi, että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.

Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui, että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan pyhässä hiljaisuudessa.

Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä. Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, — olinhan heti sen jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?

Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten teljettyjen huomiota, — olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla jyskytykseni.

Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni, että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.

Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni, koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista tunti on koittanut.

Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti, kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?

Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen, että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin jälkeen. Se on elämäntarmoa — selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole luulleet pystyvämme.

Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.

Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.

Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon. Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.

Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.

Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni oli sisareni hyvä ystävä.

En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein, sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi olisi huolehdittava lapsista.

Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen, jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi suhteemme.

Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä esittää vanhalle äidilleni — Solovinin leskelle, joka asuu Vasili Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa — ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi, jota se koskee.

Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!

Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni. Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni kalpea lemmitty.

Ivan Sergejevitsh.